Ensin on tarpeen muutama selittävä sana sinulle, joka vasta tänään hyppäät mukaan tarinaan ja sinulle, joka olet autuaasti unohtanut menneet jutustelut. Ilman vihjeitä saatat eksyä ison koulun käytävillä väärään luokkaan. Luokkani ovella lukee isoin tikkukirjaimin VII-DAK-KO-LUOK-KA ja lukutaidottomille vinkiksi siinä köllöttelee metrin mittainen tiikeri.
Minulla on ollut tapana aloittaa koulunkäynti hyppysellisellä taikatomua siltä varalta, että joukkoon olisi eksynyt lapsi, jota koulun alku pelottaa.
Elokuun 15. päivä, koulutulokkaiden toinen oppitunti
Minulla on ollut tapana aloittaa koulunkäynti hyppysellisellä taikatomua siltä varalta, että joukkoon olisi eksynyt lapsi, jota koulun alku pelottaa.
Elokuun 15. päivä, koulutulokkaiden toinen oppitunti
Olen piirtämässä pitkää häntää jättitiikerille, kun kuulen ovelta määrätietoista koputusta. Liitu kirskahtaa, katkeaa, ja putoaa. Rehtori astuu sisään. Tajutessaan lapsilauman tuijotuksen hän vääntää kasvoilleen teatterihymyn. Rehtorin leveän selän takana on lapsi.
- Tässä olisi vielä Pauli, sanoo rehtori makealla äänellä ja vetää pojan luokan nähtäväksi kuin käsinuken viitan laskoksista.
Lapsi katsoo minua hievahtamatta jäisin silmin – käärmeen katse.
- Hetkonen, ehdin väliin. Nyt on jokin erehdys, sanon ja selaan papereitani. Poika ei ole listallani. Hän kuuluu B-luokan kiintiöön.
- Tiedän, toteaa rehtori. Ajattelin kuitenkin, että näin olisi parempi, kun sinulla on tuota kokemusta. Anna, nuorena opettajana, olisi vaikeuksissa. Sinähän ymmärrät!
Ymmärränhän minä – oikein ja kohtuullista.
Katson Paulin liidunkalpeita kasvoja. Lapsi tajuaa olevansa kiistakapula. Ei hyvä!
- Tervetuloa viidakkoluokkaan!
Elokuun 28. päivä
Koulua on käyty kaksi viikkoa. Päivä päivältä viidakko valtaa alaa likaisenharmaalta luokkahuoneelta. Silkkipaperiköynnökset kipuavat ikkunanpieliä, hyönteisparvet lentelevät särisevien loisteputkien valossa, lepakot roikkuvat kynsistään karttatelineessä ja lasten tiikerinraidat tummenevat. Pauli istuu ensimmäisessä pulpetissa. Poika tuijottaa ilmeettömin silmin toisten viidakkoleikkiä. Tyhjä katse saa minut kavahtamaan. Jos silmät ovat sielun peili, ei tällä lapsella ole sielua. Ei ole totta. Ei voi olla. Tietenkään ei. Vaalea tukka liimattuna jakaukselle, huolitellut vaatteet: kauluspaita, neuleliivi, taskussa viikattu nenäliina, silitetty, kiillotettu, desinfioitu lapsi. Kaiken järjen mukaan tämä lapsi on viehättävä. Mutta minä en löydä hänestä kontaktipintaa, on vain jäätä, lasinsileää jäätä. Lapsi kiristelee hampaitaan niin, että kuulen ilkeän vihlovan äänen, kuin vedettäisiin liitua lappeellaan taulunpintaa vasten. Maitohampaat, koko sarja vielä tallella, ovat hioutuneet pieniksi tyngiksi. Lapsen jokainen liike on laskelmoidun tarkka. Ei virhettä, ei väärää elettä. Kourassani on käsikranaatti, josta varmistin on irtoamassa. Milloin lapsi räjähtää?
Se että murhenäytelmät ovat elämän alkumetreillä harvinaisia, johtuu lasten voimien ja keinojen vähäisyydestä. Ei siitä, etteikö epätoivoa riittäisi äärimmäisiin tekoihin.
Se että murhenäytelmät ovat elämän alkumetreillä harvinaisia, johtuu lasten voimien ja keinojen vähäisyydestä. Ei siitä, etteikö epätoivoa riittäisi äärimmäisiin tekoihin.
Jatkuu...
Kysymys: Oletko tavannut jäälapsia? Miten heitä lähestytään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!