Hikka-Likka, osa 2.

Ystäväni, Hikka-Likka, olit siivekäs, mutta et mikään enkeli. Kujeilit ystäviesi kustannuksella. Varastit Misse-kissan ruokakupista muikkuja ja kätkit kalat räsymaton hapsujen alle. Ja kun oltiin kesämökillä, sinä kiusasit naapurin lauhkeaa, harmaapartaista Turrea. Se loikoili mielellään rappusilla, lämmitteli siinä kolottavia luitaan ja odotteli rapsutuksia. Sinä hiivit varpaisillasi Turren taakse ja kiskaisit sitä häntäjouhesta. Koira säpsähti, murahti, kääntyi maatakseen häntänsä päällä ja jatkoi nokosia, mutta sinä et lopettanut jekkuilua. Viimein koira sai tarpeekseen, ulvahti harmissaan ja lähti jolkuttamaan.

Kipittelit maan kamaralla punaiset jalat vilkkuen. Et lentänyt. Eihän sinun parvessasi kukaan muukaan. Kyllä kirjekyyhkyt olisivat hävenneet sukulaisuutta. Ajattelin kouluttaa sinusta kävelevän kirjekyyhkyn – pikalähetiksi tuskin olisit kelvannut. Ehkä sinulla oli korkean paikan kammo: Kerran putosit siivettömänä kerrostalon räystäältä. Silloin oli onneksi tuulinen päivä ja sinä olit kevyt kuin paperitollo. Tuulenpuuska tarttui sinuun, kieputti aikansa ja laski asfaltille kuin syksyn lehden. 

Aloitimme siskoni kanssa lentokoulun pihanurmella. Otin sinut kämmenelleni ja viskasin pallona ilmaan. Sisko otti kopin. Lisäsimme vähin erin välimatkaa ja vaikka olit uppiniskainen oppilas, suostuit levittämään siipesi ja räpistelemään muutaman siivenvedon. Kurnutuksesta päätellen olit eri mieltä. Et ymmärtänyt, miksi juuri sinua heiteltiin ilmojen halki – miksi ei kissaa. Mutta kesän mittaan opit kuin opitkin lentotaitoa kotipihantarpeiksi.

Kului pari talvea ja tuli se kesä, jolloin minä sain ehdot saksassa. Istuin ihmisten unohtamana kesämökin homeelta haisevassa vinttikammarissa pänttäämässä epäsäännöllisiä verbejä. Aurinko paistoi heleästi. Kummastelit linnunkallossasi miksi tuijotin tuntitolkulla muurahaisenraatoja ja kärpäsen kakkaa, joka ei irtoa paperista, vaikka miten nokkisi.

Kuuntelit pää kallellaan, kun minä höpötin:

- wollen, wollte, gewolt, denken, dachte, gedacht, singen, sang, gesungen… sungen, sing…singsung…

Et nähnyt uudessa puhetyylissäni päätä etkä pyrstöä. Koetit peittää mahallasi sanalistat ja houkutella minua alakertaan kapeita, narisevia rappusia pitkin. 

Taas kerran tuli syyskuu ja koulut alkoivat. Palattiin kaupunkiin. Minä olin jo päässyt ripiltä, etkä sinäkään ollut enää mikään pikkulintu. Touhusit kotipihalla pululaumassa, tuupit tuttavallisesti lajitovereitasi, kujersit ja pulputit oikeaoppisesti. Puhuitte samaa kieltä eikä sinua erottanut joukosta. Mutta vain yksi puluista juosta kipitti luokseni kun huusin ’Hikka, Hikka-Likkaaa’ – sinä! Puolisoa et itsellesi etsinyt. Luin lintukirjasta, että te kyyhkyset olette koko elämänne pariuskollisia. Olinko minä, outolintu, sinun elämänkumppanisi?

Eräänä aamuna pihalle hiipi vieras kissa, hiipi maha viistäen maata. Näin ikkunasta, miten toiset pulut lehahtivat räystäälle, mutta sinä aloit kurnuttaa kissalle. Olit tottunut kinastelemaan Missen kanssa. Luulit, että erimielisyydet ratkotaan pulputtamalla. Syöksyin apuun. Myöhästyin. Jotenkin sain irrotettua sinut saalistajan neulanterävistä hampaista. Kissa jäi hämillään syljeskelemään sulkia. Mutta sinä, kujertava soittorasialintuni olit mennyt rikki. Siipesi oli lähes irrallaan, nokasta pulpahti verensekaista nestettä. Katselit minua toisella silmälläsi, toinen oli puhki. Haukoit henkeä ja sydämesi jyskytti. Kouristit jalkasi kivusta koukkuun. Asetin sinut asfaltille. Repäisin vaahterasta lehden ja otin kouraani kivenmurikan.

- Kuolet sinä kumminkin, Hikka-Likka! kuiskasin.

Aloin laulaa ääni käheänä ”Aa, aa, allin lasta, pikkusta linnun-po-ii- kasta”. Se oli tuutulaulusi, kun olit vauvalintu ja sinut piti illalla peitellä sillä vanuneella kaulaliinalla. Peitin näkevän silmäsi vaahteranlehdellä ja löin pääsi murskaksi. Värähdit kerran ja jalkasi oikenivat. Kurkkuani kuristi. Autoin sinut, oikean ystäväni, tuskan yli. Siinä minä istuin kivi kädessä, keskenkasvuinen armomurhaaja…murhaaja.