Näkille näkkäriä! osa 1

Kiertelen Porolahden rantoja. Koko syksyn on vesi vellonut ruskeana, sakeana mutavellinä. Tänään sitä peittää ohut jääriite. Muistelen lapsuuteni merenrantoja, kristallin kirkasta vettä ja vesiheinää, joka kätki salaisuuksia. 

Teen aikahypyn - kutistun pikkuruiseksi tytöntöpsäksi. Näin temppu tehdään: 

Kalliossa on kuhmuja ja kuoppia. Kuopissa on lätäköitä, lätäköitten pohjalla mutaa. Minä hämmennän lätäkkövettä ja tökin tikulla molluaisia. Niillä on pyllyssä ilmapallot. Minä härnään niitä – vähäsen vaan, että ne näyttää naamaansa. On aamu ja tuuli on uninen. 

Naapurisaaren setä, se rumasti ryppyinen, soutelee ja nostelee verkkojaan. Sitten se koukkaa rannemmaksi ja huutaa:

-       Hei pikku-likka, kipuapas ylemmäksi sieltä vesirajasta tai Näkki tulee, tarttuu nilkasta ja kiskaisee mereen!

Juoksen kantelemaan äidille ja menen aamupuurolle. Kysyn onko se kalasetä ihan viisas ja äiti sanoo, että on, vanha ja viisas on. Uskotaan sitten ja kyllä minä muutenkin tiedän, että Näkkejä on olemassa. En minä mikään pöljä ole. Olen viisivuotinen. Näkki makaa merimudassa selälteen ja puhaltelee saippuakuplia eikä kukaan sitä näe, koska se on piilossa meriheinäpusikossa. Se vaan tiirailee ja puhaltelee. Sen valokuva on yhdessä kirjassa: sammakon räpylät ja ahvenen nahka.

Minä syön puuroa ja mustikkasoppaa. Kun menen pihalle, aurinko ei enää pitele kiinni puidenlatvoista. Se on hypännyt korkealle ja sotkeutunut solmuisten pilvien sekaan. Tuulikin on jo hereillä ja viuhahtelee villinä.

Minä meinaan houkuttaa Näkin esille. Tuuli tarttuu kiinni tukasta ja tahtoo lennättää minua viuh-vauh rannan heinissä. Mutta nyt ei ole aikaa lennellä. Kipuan kalliolle. Meri on pahalla päällä. Se murisee kuin olisi elukka. Muriskoon vaan, ei tämä tyttö pelkää – eikä luiskahda. Pitää varoa vesirajaa. Siinä on niljakas rantu. Mustan päälle jos astuu, niin kyllä luisuu ja lujaa. Aallot yrittää kiivetä kalliolle säikyttelemään, mutta niiden kynnet luistaa ja ne sylkevät vaahtoa kiukuspäissään.

Minä tahdon nähdä sen Näkin. Näkit tykkää näkkileivästä ja minulla on pala kourassa ja varapala taskussa. Makaan mahallani, niin se ei ylety kiskaisemaan nilkasta. Kyllä minä yhden Näkin kesytän.

Musti on ängennyt mukaan. Hän ynisee ja vahtaa koko ajan. Hän luulee, että luiskahdan. Jos luiskahtaa, niin uppoaa. Se on kuolemista, enkä tiedä onko se kivaa vai mitä, kun en ole vielä yhtään kertaa kuollut.

Minä houkutan Näkkiä lempeällä äänellä: Näk, näk, Näkki, tule, tule, näk… Silloin tulee iso aalto ja nousee kalliolle. Nyt Näkki tulee hakemaan minua. Aalto nostaa minut ilmaan ja imaisee mukaansa. Suu tulee täyteen merenmakua ja liejun. Näin sitä hukutaan! Mutta mekko tarttuu kiinni ja jarruttaa, kuoleminen jää kesken. Näkki valuu mereen ja sen kynnet tarttuu näkkäriin. Se vie leivän mennessään. Harmi. Haukon ilmaa ja yskin vettä, nenässä kirvelee. Vaahtoa on naamassa ja tukassa. Ja  poskessa vihreää töhnää. Ryömin takaperin korkeammalle. Musti roikkuu mekossa, ei irrota. Se tuhma Näkki tahtoi minut ja näkkileivän. Se ymmärsi väärin.

Äiti seisoo rappusilla ja sillä on suu auki niin kuin se huutaisi ja huutaakin, mutta tuuli vie sanat väärään suuntaan kauas merelle, meren taa. Eikä äidin sanat koskaan löydä takaisin. Ei haittaa, minä en välitä kuulla. Musti murisee ja kiskoo mekosta. Nousen seisomaan ja pysyn pystyssä. Pitää kävellä vinossa, kun Musti on kiinni mekossa. Äiti juoksee vastaan, sieppaa syliin ja rutistaa niin, että sattuu. Äiti ei välitä vaikka sen pusero kastuu lätimäräksi ja tissiliivit myös. Äiti tärisee ja on omituinen, kantaa roikottaa, vaikka olen iso tyttö ja minusta tuntuu, että olenkin ostospussukka.

Tuvassa on palaneen pullan käry. Äiti sieppaa kärypullat uunista, kippaa pelliltä tiskipöydälle ja alkaa hinkata minun korvaani pitsipuseron helmalla – ei tiskirätillä. Korvaan on tarttunut  töhnää. Pikkupöksyt on litimärät ja mekko, sunnuntaimekko, puhvihihat ja mansikankuvia. Tulee kahvivieraita naapurisaaresta ja ollaan vieraskoreasti. Ehkä Näkki hermostui siitä näkkileivästä, kun hän olisi halunnut pullaa.

Musti aivastelee ja yökkii. Äiti huomaa, että sillä on hampaan välissä mansikkamekkoa. Mekko on revennyt ja se ainakin on Mustin syytä. Äiti kiskoo Mustin leuasta kankaan suikaletta. Kumma juttu: äiti on siitä mekonrepimisestä onnessaan, sanoo monta kertaa: ”Hyvä koira, hyvä Musti-koirunen”. Mutta varmaan äitiä harmittaa, kun sen naama rypistyy ja äänikin on ruttuinen. Äkkiä äiti alkaakin halata Mustia. Musti seisoo jäykästi ja ulvahtaa. Äiti siitä ymmärtää lopettaa, menee kaapille ja ottaa paketin sinistälenkkiä, pätkäisee siitä ison palan. Ei sano ’anna tassu’, työntää vaan makkaran suoraan koiran kitaan eikä laita sinappia päälle.

Minä alan täristä ja tärinä tarttuu hampaisiin ja muuttuu suussa kalinaksi. Äiti menee etsimään kuivaa vaatetta kammarista, mutta minä kaivan taskusta varapalanäkkärin. Se on märkä ja lätky. Me syödään se Mustin kanssa ja se maistuu itkulle, kerta se iso laine nuolaisi sitä.

Huomenna minä vienkin Näkille makkaraa. Mutta Mustia en kyllä huoli mukaan, kun hän repii mekkoja. Houkuttelen Mustin liiteriin ja panen säpin kiinni.