Musti - sankarikoira, osa 2

On nukuttu yö yli. Lapsi ja koira jatkavat seikkailujaan.  

                                                   Tämän päivän versio Musti-Koirusesta

Äiti on taas tänäpäivänä tavallinen äiti, vaikka vähäsen ärtsy.

- Nyt en ehdi vahtimaan sinua, sanoo ja tuhahtelee niin kuin olisi siili.

Sen pitää tehdä kalasoppaa ja siivota, kun kummitäti tulee kolmen bussilla.

- Mitä minä teen sinun kanssasi? Musti voi juosta vapaana, mutta sinulle pitäisi laittaa panta kaulaan ja sitoa sitten narulla porraspieneen, ettet karkaa.

- En karkaa, minä lupaan leikinpäiten.

Äiti hakee pelastusliivit, semmoiset appelsiininkuoret.

- Oho, oletpa sinä ruippana, huomaa äiti, luiskahdat liiveistä läpi, kun ei ole takkia pitelemässä. Otetaan isän vyö ja sidotaan sillä tiukemmalle. Jos nyt putoat mereen, niin kellut kuin kumiankka. Etkä sitten mene kalliolle!

Minä olen nyt kävelevä appelsiinilaatikko. Jalat ja kädet kyllä heiluu niin kuin tikku-ukoilla, mutta maha ei väänny. Tältä tuntuu olla kuoriainen, semmoinen sittiäinen tai papintappaja tai jääräpää. Minä liotan varpaitani vesirajassa. Pienet laineet ryömivät rannalle lörpöttelemään. Mustikin kastelee kynsiään. Lupasin, etten mene kalliolle putoilemaan. Ei sitten mennä. Menenkin laiturille.

Me maataan Mustin kanssa mahalteen laiturinpäässä ja minä hämmennän pitkällä risulla vettä. Kyllä yletyn, kun venytän kättä. Laiturin alla on tolppa ja siinä vihreää heinätukkaa. Tukka huojuu merentuulessa. Pohjaliejussa on upoksissa hopealusikoita, ne välkähtelevät. Kaislikosta luiskahtaa  kultaisia jälkiruokalusikoita ja teelusikat ui vikkelästi karkuun.

Meressä kuplii plimplatusta plimps, plimps. Näkki on piilossa tukkaheinäpöheikössä. Se puhaltaa mehupillillä luritusta. Sillä on pallosilmät – sudenkorennoillakin on. Se pitää räpyläjaloilla kiinni tolpasta. Sillä on villisti tukkaa ja sen suomunahka tuikkii. Mutta sitä pilliä minä en näe, vaikka miten kurkkaan laiturin alle. Minä houkutan:

- Näk, näk, Näkkii… tule, tule Näkkiii näkyviiiin! Ei se tule.

Hups, äkkiä minulta putoaa pää, vaikka jalat pysyy laiturilla. Plumpsahdan veteen niinkuin limupullo… plumps, puli, puli. Suu täyttyy merestä ja nenä, korvat ja vatsa. Mutta peppu ja jalat pysyy hyvin pinnalla. Hyvä kumminkin, että jalat putosi mukaan. Näin uidaan kumiankkaa. Minä hotkin vettä ja potkin vimmatusti. Äkkiä pyörähdän kuperkeikkaa ympäri. Taivas keinuu vihreänä ja kimaltavana. Silmiä kirvelee taivaan valo. Iso musta pilvimöykky lentää kuplivassa ilmassa ja molskahtaa veteen. Pläts! Pilvellä on hampaat. Se tarraa kiinni appelsiinilaatikosta ja kiskoo ja kiskoo ja minä sätkin ja pärskin ja nielen ja yskin. Sitten ollaan rantakivillä. Pilvimöykky onkin Musti. Hän on ihan hupsuna, riehuu ja nuolee naamaa, korvia, suuta ja puhuu: UH, UH! Nyt minä muistan pelästyä. Äsken en muistanut, kun oli kiire uida.

Kaikki on lätimärkää, tukka ja mekko ja se laatikko mahan päällä. Nenässä kirvelee ja kurkussa on hiekkainen olo. Täytyy heti kertoa äidille.

- Ei menty kalliolle, mentiin laiturille.

Äiti tuijottaa. Musti puistelee turkkiaan ja vettä roiskuu kattoon ja ikkunasta ulos. Eikä äiti kiellä, ei sano mitään, mutta arvaan, että se ajattelee. Äiti nielee ja yskähtelee… silläkin on merta nenässä.

Sitten äiti menee nurkkakaapille, tekee ison voileivän ja panee juustoa päälle. Äiti työntää leivän Mustin hampaisiin ja rapsuttaa päätä, sanoo:

-       Musti, karvainen enkeli, pikku Sirkun oma suojelusenkeli.

Ei anna minulle mitään, vaikka Mustikin putosi laiturilta ja oli vielä märempi ja vaikka roiskutti. Minua ihmetyttää:

-       Saako enkelillä olla häntä?

-       Saa, koiraenkeleillä pitääkin olla häntä, sanoo äiti itkuisella äänellä.