Matleena, tynnyrissä kasvatettu / osa 3

Suunnittelin oman koeasetelmani: Tynnyrityttö vastaan luokallinen julmia lapsia. Alkoi sadutus, jossa Matleena oli sadun sankari.             

- Matleena on tiikerinpentu niin kuin te kaikki olette, samanlainen ja kuitenkin erilainen, sillä Matleenalta puuttuvat raidat. Tiikerit tarvitsevat raitoja, raidat ovat tiikeritaitoja. Matleena on pahassa pulassa viidakossa – raidaton tiikeri. Eihän se käy päinsä! Kuka tulisi apuun? 

Ensiluokkalaiset ovat helposti narutettavissa. Auttajista ei ollut pulaa. Lapset keksivät mitä kummempia keinoja opettaakseen pentueen raidattominta. Niin tuli Matleenasta luokan maskotti.

Ja leikki jatkuu, jatkuu... 'julmat' lapset juoksuttavat, laskettavat, naurattavat maskottiaan, hukuttavat tämän tarroihin, kiltsikoihin ja hajukumeihin. On kuperkeikkaa ja ruutuhyppelyä, loruremputukset ja enttententtenit notkistavat Matleenan kieltä enemmän kuin opettajan tukiopetukset yhteensä. Ja Matleena nauraa käkättää! Kustannustehokasta – ei maksa mitään!

Raita raidalta tyhjä tyttö saa tatuointia pintaansa. Seitsemän vuotta purkitettuna yhteen kouluvuoteen. Alan epäillä, onko Matleena sittenkään Jumalan armosta henkisesti jälkeenjäänyt.  Nyt kun tynnyrinvanteet on katkottu rautasaksin, karkaa lapsi mummin kynsistä. Jonkinlaiset vanteet seuraavat häntä läpi elämän. Entä sitten? Onhan meillä kaikilla kaulapanta. Yksi kulkee kesynä remmissä, toinen protestoi, kolmas vaihtaa pannan ketunrautoihin, laahaa niitä jalassaan. Painolasti tekee kulkemisen vakaammaksi.

Maanantai, maaliskuun 7. päivä.

Vielä on aamuja, jolloin Matleena ei osaa kävellä. Maanantaisin tyttö tulee kouluun kontaten, kiipeää kierreportaat kyyryssä, laahautuu luokkaan ja käpertyy mykkänä sykkyränä pulpetin alle. Hän ei kuule, vaikka kutsun, houkuttelen ja maanittelen. Korvat kieltäytyvät vastaanottamasta ääniä, silmät ovat tyhjät kuvista. Niiden pohjalla on särkynyttä, ei uhmaa – vain rikkinäistä.

Kun ensimmäinen tunti on kulunut ja muu luokka mellastaa pihalla, minä irrotan sormi sormelta tytön otteen pulpetinjaloista ja vedän hänet syliini. Kämmeneni alla kylkiluiden häkissä tykyttää – me kaksi luokan hiekkaisella lattialla sylikkäin. En kysele. Jos sanon sanan, lapsi jännittyy kaarelle ja pyrkii pakoon pulpetin alle. 

Ja silloin, kesken mielipahan, pikkuruinen, musta kärsäkäs, hapsenkakkiainen kai, horroksesta herännyt, vielä tokkurassa, kiipeää säärelleni, oikoo siinä jalkojaan, heittää reittä, kutkuttaa. Vatsassani alkaa nauru, vaikka pääni itkee. Tärinä tarttuu. Tunnen kämmenilläni lapsen hyrisevän rintakehän. Kehräystä?

 Lapsuus on kertakäyttötavaraa. Jos ensimmäinen käyttökerta epäonnistuu, ei sitä voi jonain päivänä ottaa uusiksi. Vai voiko sittenkin?