Matleena, tynnyrissä kasvanut tyttö / osa 2

Yhteishengen nimissä emme suinkaan olleet 'mitä-vain-koululaisia'. Ehei! Jo ensimmäisenä päivänä lapset muuttuvat tiikerinpennuiksi ja leimautuivat minuun, tiikeri-emoonsa. Luokkahuone laajeni viidakoksi.


Lokakuun 25. päivä

Eilen Matleena huoritteli ystäväänsä, kiharatukkaista Johannaa.

- Matleena pieni, puutun puheeseen, ’vitunhuora’ on ruma sana.

- Eipäs, inttää tyttö ja hätääntyy. Mummo sanoo: Helena vitunhuora… minun Helena on vitunhuora ja kaunis… ei ruma.

Olen nähnyt kerran ’Kauniin Helenan’. Kauneus on katsojan silmässä. Minusta hän näytti jäniksen järsimältä oksantyngältä.

- Totta kai sinun äitisi on kaunis, mutta sano SINÄ äitiä ja Johannaa kauniiksi, ei vitunhuoraksi. Sinä olet pikkuinen tiikerinpentu ja tiikerit eivät käytä sellaisia sanoja kuin ’vittu’ ja ’huora’. Ne sopivat vanhojen mummojen suuhun, ei tiikereiden. Lyödäänkö käpälät yhteen ja sovitaan niin?

- Joo-o!

Matleena katsoo kasvojani tummat silmät täynnä kummastusta. Ehkä tuo katse on osasyy äidin hylkimisreaktioon. Lapsen pitkät ripset ovat kuin suruvaipan siivet, heittävät varjot poskipäille. Isästä ei ole merkintää matrikkelikortissa. Olisiko lapsi etelänmatkan tuomisia? Sattuuhan sitä. Joku tuo klamydian, joku satiaisia, joku monivuotisemman riesan. 

Tyttö on ikätasostaan jälkeenjäänyt. Koulun alkaessa Matleena ei puhunut, mutta äänteli tauotta. Lapsi näytti käyttävän itse keksimäänsä kieltä. Olin ymmälläni – ei mykkä eikä mutisti. Mutisteista minulla oli kokemusta, siis lapsista, jotka kieltäytyvät puhumasta. Kun jututin tyttöä, en huomannut puheen tuottamisen tiellä esteitä – hän matki sanojani kuin magnetofoninauha. Tyttö ymmärsi kaksisanaisia käskyjä, eritoten jos ne olivat kieltoja, mutta ei vastannut kysyttäessä. Vuorovaikutus puuttui. Onko mahdollista, ettei hänen kanssaan kukaan puhellut?

Tynnyrissä kasvanut tyttö. Tuommoinen siis tulee ihmisenidusta, jota äiti hylkii. Kissanpentu kuolee, jos emo ei nuole karvatonta mahanahkaa karhealla kielellään, pienin variksenpojista suostuu sisarusten tallomaksi pesänpehmikkeeksi. Emosta eristetty apinalapsi käpertyy sykkyrään ja kuihtuu.

Harry Harlow, psykologi ja tiedemies on sen kokeellisesti todistanut 50-luvulla: Reesus-apinan poikanen vieroitettiin emostaan ja laitettiin elämään häkissä, jossa oli kaksi emonkorviketta: rautaputkihäkkyrä antamassa maitoa ja froteevaippaan kääritty maidoton kehikko. Pentu etsi turvaa pehmoemosta eikä rautaputkisokkelosta. Päätelmä: hellyydenkaipuu oli ravinnontarvettakin tärkeämpää. Sitten Harlow kehitti koeasetelmaa tekemällä pehmoemosta ’pahan äidin’. Emonkorvike varustettiin piikeillä, jotka painautuivat pennun ihoon ja tuottivat tuskaa. Se ei estänyt apinavauvaa yhä uudestaan ja uudestaan yrittämästä emon syliin. Harlow sanoi osoittavansa näin tiedeyhteisölle rakkauden olemassaolon. Todisteluun tarvittiin tehdasmainen laboratorio ja lukematon määrä toistoja. Paradoksaalista – mies, joka toi tieteen kieleen sanan rakkaus, oli itse sille tunteelle immuuni. Reesus-lasten sydäntä särkevä parku ei herättänyt hänessä hoivavaistoa.

Tieteen nimissä saattoi vielä 50-luvulla tapahtua yhtä ja toista – ei enää, me uskottelemme. ”Mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen” väittää saarnaaja. Kokeet jatkuvat, vain eläimet vaihtuvat. Kidutettua kettua, kania ja rottaa on helpompi katsella kuin ihmiskasvoista apinaa.

Rautahäkkyrä-äidin kasvattama Matleena, on säännöllisesti pesty ja ruokittu, mutta ihokontakti on jäänyt vähemmälle. Minä, viranhaltija, toimin lämpölamppuna, joka napsautetaan päälle puoleksi tunniksi joka arkipäivä kello 14. Olen myös froteepyyhkee, johon lapsi voi tarrautua paremman puutteessa. Annan vierihoitoa tukitunnin verran. Mitä teemmekin, teemme sen sylikkäin. Ensialkuun tyttö jökötti polvellani kuin puunukke, jäykistyneet käsivarret ja koukkupolvet piti silitellä taipuisiksi. Nyt hän painautuu tiukasti vartaloani vasten. Tunnen lapsen sydämen tiheän tykytyksen. Oman kehoni laahustava poljento etsii yhteistä sykettä.

***

Koulua oli käyty seitsemän päivää. Olin välituntivalvoja.

Matleena seisoi yksin ruvelle tallatulla nurmikolla. Tyttö ei liikahtanut, luuli sulautuvansa nurmikon kuraläikkiin kuin jäniksenpoika, koeti olla näkymätön ja juuri se teki tytöstä koulupihalla huutomerkin. Parvi tyttöjä lähestyi, piiritti, varoivat koskettamasta, vaisto sai kaihtamaan outoa. Sitten yksi uskalsi tuupata Matleenan liikkeelle. Matleena siirtyi sivummalle jalat harallaan niin kuin liikkuisi liukkaalla jäällä. Tönijä matki varjona selän takana ja toiset säestivät tirskumalla. Matleena oli eksyksissä suurella pihalla, huulet väpättivät. Hän yritti hämmentyneenä juosta, mutta kompastui jalkoihinsa. Parvekkeella ei juoksutaitoa opetella. Matleena oli kuin luotu puruleluksi koiralaumalle. Hän odotti kyyryssä potkuja.

***

Harlowin reesus-lapsista ei koskaan kehittynyt kelvollisia apinoita. Lauman muut jäsenet eivät hyväksyneet kummajaisia joukkoonsa. Tarvittiinko tähänkin päätelmään eläinkokeita? Miksi Harlow ei kävellyt koulupihalle? Täällä on nähtävissä yhteiskunnan siunaamat kokeilut aidoilla ihmislapsilla.

Jatkuu...