Matleena, tynnyrissä kasvanut tyttö / osa 1.

Syyskuun 20. päivä

Tyhjä luokka, vain Matleena on unohtunut pulpettiinsa. Kuka noutaa? Pysähdyn seuraamaan lapsen selittämätöntä ilmettä. Hän on kuin sokea, ei kohdista katsettaan mihinkään. Ehkä lapsi näkee enemmän kuin minä tai sitten ei senkään vertaa. Ehkä hän on oppinut, ettei elämässä ole mitään näkemisen arvoista.

Viimein tulee mummi noutajaksi. Naisen vanavedessä leijuu luokkaan tympeä tuulahdus. Hän on ikäisekseen ketteräkoipinen, vaikka puristaa kävelykeppiä kuin etsisi tukea. Olen nähnyt ikkunasta kepin käyttötarkoituksen. Sitä kun heristää, kävelee lapsi ulisematta. Pahoinpitelystä ei ole jälkiä, tutkittu on. Ei tarvitse piestä, pelote riittää, sillä lapsen iho muistaa.

Silmäni lukkiutuvat naisen luiseviin hartioihin. On kuin tekosilkkipusero roikkuisi rautalangasta väännetyssä henkarissa, pääntietä somistaa ohut hilsepitsi.

***

Oli käyty koulua viikko, pari.

Marketta, kaikkitietävä kolmasluokkalainen, valisti minua välitunnilla:

- Sun sietäis tietää yks asia, kun oot sen ope, sanoo tyttö pikkuvanhasti ja nostaa nokkaansa.

- Tietää mitä?

- Sun luokallas on yks Matleena, ja se on SALASSA SYNNYTETTY. Et sitten kerro kelleen, että mä kerroin. Kato, tää on juoru. Tajuut sä!

***

Matleena takertuu pulpetinjalkoihin, kieltäytyy lähtemästä. Tätä on jatkunut jo toista viikkoa. Oma tahto on heräämässä, välttämätöntä kehitykselle, mutta ei niin mukavaa meille muille. Mummi aukoo huuletonta kalan suutaan. Suusta pulpahtelee jotain, mikä saa lapsen vapisemaan. On mentävä avuksi, vaikka mieluummin minäkin takertuisin pulpetinjalkoihin. Joudun irrottamaan tytön tiukat sormet yhden kerrallaan ja luovuttamaan lapsen petokalalle.

- Matleena, kuuntelehan, sinä nukut yhden yön kotona omassa sängyssä. Opettajakin menee kotiin ja nukkuu siellä. Sitten huomenna on taas koulua.

Tyttö tuijottaa minua, katse on yhtä aikaa säikky ja luottavainen.   

***

Viikko ennen koulun alkua, pääsin kouluhoitajan siivellä kotikäynnille:

Oli satanut. Loppukesän kuumuus väreili lätäkköisellä asfalttipihalla. Kuusikymmenluvulla rakennetun vuokrakasarmin hissi nytkähteli viidenteen kerrokseen. L. Lieteoja: kaksi huonetta ja keittokomero, eteisen WC:ssä pytty, lavuaari ja pesukone tuuppivat toisiaan. Eteisessä haisi silakkalaatikko ja tukkoinen viemäri. Tunsin tulleeni naimattoman naisen perintökaksioon: Ei jälkeäkään lapsen olemassaolosta. Ei kuvakirjoja lattialla, tahroja ovenpielissä, mehuläikkiä pöytäliinassa, ei sormenjälkiä ikkunaruudussa, vaatemyttyjä sängynlaidalla eikä väriliituja tuolin alla. Kysyttäessä löytyi kyllä lapsikin: parvekkeelta homeisten kukkaruukkujen seasta. ”Se sotkee”, perusteli mummi käytäntöä. Viides kerros ja vastassa naapuritalon takapuoli. Valotonta – pelargoniat kituivat, saati sitten lapsi. Lelujakin oli: puinen auto, jossa maalatut pyörät ja jalaton barbi. ”Heittää vielä pihalle”, huomautti mummikulta. Kaiteet rautaputkea. Lapsi riiputti jalkojaan pinnojen välissä, paljas pylly betonilattialla. Kävihän se leikkikehästä. Mummi huomasi ilmeeni ja ehti sanomaan: ”Itse se ne on riisunut”. Tyttö heijasi sylissään raajarikkoista nukkea. Barbi oli puettu vaaleanpunaisiin pikkupöksyihin. 

***

’Salassa synnytetty’. Äiti häkittää lapsen parvekkeelle ja mummi toimii takapiruna. Kun imeväisen olemassaolo on kerran salattu, ei tyttöä kehtaa myöhemminkään tuoda näytille hiekkalaatikolle.

Mitään ei ole tehtävissä: koti on siisti – sairaansiisti, lapsella on vaatetta ja ruokaa. Virikkeet nyt ovat vähissä, mutta on makuasia tarvitaanko niitä. Yksinhuoltajaäiti ja mummikuvotus kasvattavat vajaaälyistä lasta parhaan ymmärryksensä mukaan. Yhteiskunnan kannalta on kustannustehokasta pitää lapsi kotihoidossa, eritoten kun tämä tarvitsisi päiväkodissa avustajan ja terapiaa. Erityisluokka on varteenotettava vaihtoehto, mutta äiti haluaa tytön tavalliseen kouluun ’kun tuo saattomatka on lyhyempi, eikä se yksin osaa’. Pykälien mukaan huoltajan toivetta on noudatettava, kunnes on näyttöä muusta.

Jatkuu ...