Miro käyttäytyi kuin kaltoin kohdeltu eläin, pelkäsi kosketusta. Yritin keksiä kiertotien:- Kuulehan Miro, sinä jännität hartioitasi, kun kirjoitat. Jännitys siirtyy niskasta hartioihin, käsivarsiin ja sormiin. Käsialasta tulee kömpelöä. Annahan, kun minä hieron. Se rentouttaa!
Pääsin ensimmäistä kertaa koskettamaan poikaa. Aluksi Miro vääntelehti kiusaantuneena ja nauraa räkätti suu ammollaan niin, että kitarisat loistivat. Päiväkausien sinnikkään harjoittelun tuloksena kiemurtelu väheni, mutta jännitys jäi. Pojan niskanikamat tuntuivat sormissani leegopalikoilta. Niitä palikoita minä asettelin uuteen järjestykseen. Vähitellen sain sipaista tukkaa ja hivellä poskia. Kului kolme viikkoa ja tunsin äänetöntä kehräystä kämmeneni alla. Poika ei enää pelännyt kosketusta.
Sivutuotteena Miron käsiala parani ja luokan muiden lasten tuli kehnommaksi. Viimein Juuso tokaisi:
- Hei Opsku, etkö näe? Mun kirjaimet ei pysy enää riveillä, ne roikkuu. Ne on kuule kamalan rumia. Mulla taitaa olla jäykät hartiat.
Siispä koko luokka tarvitsi rentouttavaa hierontaa. Korvasin aamunavauksen 'pilvilennoilla'. Vaihdoin loisteputkien keinovalon kynttilöiden tuikkeeseen ja laitoin taustamusiikiksi merenaaltojen loisketta. Sitten lapset painoivat päänsä käsien varaan pulpetinkannelle:
- Sulje silmäsi... kuulet meren kohinaa... olet pilvi, lennät pehmeänä untuvapallerona korkealla aaltojen yläpuolella...
Minä hiivin sukkasillani luokassa, hieroin Rikun linnunluisia käsivarsia, rapsutin Viljamin hikisiä niskavilloja, taputtelin Samun hartioita, silitin Matleenan otsaa ja paijasin Ellua muuten vain... Kun kaikki lapset oli käsitelty, sammutin kynttilät, loisteputket syttyivät säristen... taikuus katosi.
Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!