Oli aika käydä käsiksi ongelman ytimeen: äitiin. Äiti oli vaiettu puheenaihe. Elisan herättäminen kuolleista tuntui Miikasta turhalta - eihän pojalla ollut edes muistikuvia äidistä. Mutta paranemiseen tarvittiin äitiä ja kuollutkin äiti oli äiti. Miikan tehtäväksi tuli kaivaa esiin komeroista kuvia Elisasta ja esineitä, jotka olivat kuuluneet tälle. Se ei ollut yksinkertaista, sillä Miika oli ahtanut jätesäkkiin surun ja raivon puuskassa mitä hyvänsä nurkista löysi Elisalle kuulunutta. Hän oli säkittänyt kaiken mikä edes haisi sille naiselle. Jotain sentään löytyi ullakon perältä: punaiset, linttaan astutut korkokengät, kulahtanut T-paita, puuterirasia ja lohkeilleet lasihelmet. Sitten oli loruiltava yhteisestä elämästä mitä mieleen juolahti, mukavaa ja arkisen epämukavaa:
- Oli maaliskuun kuudestoista päivä, tai pikemminkin yö, kun sinä päätit syntyä. tuli kiire Naistenklinikalle. Toiset lapset putkahtavat maailmaan pää edellä, mutta sinä et. Synnyit jalat edellä valmiina kirimään karkuun. Niin kova oli vauhti, ettet tahtonut pysyä hoitopöydällä. Ja kätilö sanoi, että tästä pojasta tulee maratoonari. Äitisi oli läkähtyä onnesta, kehui, että olet koko osaston paras parkuja.
- Äiti tanssitti sinua sylissään, törmäili huonekaluihin, löi päänsä lampunkupuun ja hoilasi: 'puhelin langat laulaa ja taivaalla loistaa kuu...'. Kun Elisa oli pikku maistissa, te porasitte kilpaa: 'Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...'
- Olit äidin ikioma ikiliikkuja.
- Mutta sitten Elisa sairastui, eikä se ollut sinun syytäsi, eikä minun... ei äidinkään... joskus vain käy niin...
***
Niin alkoi kotitekoinen terapia. Äitikuvatuksen kuvan tarkentumisen tahtiin harvenivat sudenulvahdukset. Vähitellen ne muuttuivat kesykoiran haukahduksiksi.
Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!