Yöllä sataa

Jatkoa:

(Eilen Veikko vajosi Maahisten maahan.)

Yöllä katolla ropsahteli ja ränneissä lorisi. Nyt sade peilailee lätäkköinä hiekkatiellä. Me kyykitään Veikon kanssa isoimman lätäkön reunalla ja ihmetellään. Lätäköstä voi kurkata maahistenmaahan. Syvällä leijuvat pilvet ja puidenlatvat kasvavat nurinpäin ja keinuttavat niitä pilviä ja pieni lintu keikkuu latvassa ja puu laulelee lintuselle.

- Hypätään! Lits, läts lätäkkö rikki niin kuin ikkunalasi, minä ehdotan. Ja hupsista ollaan molemmin Maahisissa eikä kukaan kekkaa puhallella meitä takaste.

Veikko hyppää ensin. Lätäkkö särkyy, mutta ei nielaise Veikkoa. Kuravesi loruu sukanvartta pitkin kenkään. Ja Veikko vaan seisoo lätäkössä hämmästyneen näköisenä. Hän jäikin tälle puolelle maailmaa.

Veikko ei enää jaksa pompata, mutta minä kyllä jaksan hypätä kaikki loput lätäköt rikki. Veikko on tarkkana. Kun putoan maan uumeniin, hän hyppää perässä. Eikä me koskaan tulla takaste. Kuravettä roiskuu korviin asti, kun minä hypin tehokkaasti. Ei haittaa. Meidän äiti ei turhista tuhise, sanoo: ”No olipas leikki”. Rouvva Ruuska kyllä hermostuu, jos Veikon housut on kurassa, vaikka kengät on jo. Viimein on lätäköt hypitty loppuun. Minä yritän kekata lohdutusta.

- Katsos, minkäs teet. Pikkuiset lätäköt ei kelpaa. Pitää löytää syvä, oikein oikein, oikein syvä lätäkkö. Upottavan syvä. Etsitään KAIVO.

 Veikko katoaa maahisten maahan

On syyskuun viimeinen sunnuntai

Tuuli on tukistanut lehdet puista. Aurinko kellii pilven päällä ja silmissä välähtelee vaahteraväriä niin kuin ilotulitusta. Me myllätään lehdissä kolmistaan, Veikko, Musti ja minä. Tai ei Veikko myllää vaan jököttää. Me sukelletaan rapiseviin lehtiin. Musti on villinä. Se on ihan onnessaan, hyppii häntä pystyssä tasajalkaa ja haukahtelee uh, uh! Minäkin hypin ja haukun koiraa. Musti tykkää kaivaa onkaloita lehtipesiin. Se kaapii etutassuilla ja pöllyttää etanaiset lehdet takakoipien välistä ilmaan. Minä myös. Mutta Veikko ei hypi eikä hauku. Sitten minä kekkaan. Keikautan Veikon kumoon ja hautaan hänet lehtikasaan. Haravoin lehtiä sormillani, pöllytän ja pöyhin lehtitäkkiä Veikon päälle ja Veikko kikattaa. Minä kompastun Veikon mahan päälle, mutta Veikko vaan kikattaa ja nikottelee. Sitten hänestä näkyy enää silmät, räpyttävät nukensilmät. Nyt saa Veikko maata rauhassa ja me Mustin kanssa kieritään ja vieritään ja myllätään. On kiire kieriä. Kun tulee sade, tarrautuvat lehdet toisiinsa niin kuin niissä olisi kastiketta ja onkin – ötököitten limaskaa. Niitä ötököitä on isoja ja pieniä. Pienten nimi on Pakteeri ja isojen: Luikero, Lättyskä, Etanainen ja Mato.

Kun kieriminen on kieritty loppuun, minä kiipeän mäelle, mutta en löydä Veikkoa. Missään kasassa ei ole silmiä. Pelästyn, kurkku kuristuu. Minä hautasin Veikon, nyt hän on vainaa ja makaa maan povessa. Minun syy. Juoksen vinksin vonksin lehtimättäitten välissä. Lehdet kuhisee ötököitä. Ne tarttuu terävin kynsin kiinni nilkasta, niitä roikkuu vaatteissa ja ne kompastuttavat tahalteen. Makaan mahallani lehtikasassa, tukka sotkuna, naama märkänä, kauhu päässä. Joku otuska repii tukasta ja raapii. Minä kiljun. Silloin se joku ulvahtaa. Musti! Hän päästää pitkän itkuäänen. Musti on löytänyt Veikon käden – valkoiset narusormet ja pätkän rannetta. Musti nuolee Veikon sormia hereille, mutta sormet ei herää. Minä tarraan käteen ja se on vetelä makaroonikäsi. Veikko kuoli, kun minä hänet hautasin!

Lehtiläjässä on pala kuollutta tukkaa ja yksi korva. Huiskin pois lehtiä ja löydän Veikon valkoisen otsan. Ja sitten silmät – tai ei ihan, kuopat vain. Niin kuin silmiä ei olisi. Minä puhallan Veikon naamalle, puhallan monta kertaa mahan pohjasta asti, että hän rupeaisi taas elämään. Äkkiä Veikko repii rähmäiset ripsensä auki. Minä olen onnessani, mutta Veikko ei. Hän pärskii ja nenästä vuotaa veriräkää. Hän hinkkaa multasormilla silmiään ja tulee intiaanin näköiseksi. Häntä harmittaa, kun minä puhalsin henkeä naamalle.

Veikko oli vajonnut mullan, juurien ja kivien alle, maan uumeniin, maahisten maahan. Siellä kaikki oli kuin lätäkössä. Taivas liplatteli syvällä maailman pohjalla, ilma kupli, puut kasvoi väärinpäin. Latvat keinui ja tuuli lauloi: luuli-luuli-luu. Kaikki oli läikkyväistä. 

Veikko yskii ja nikottelee suustaan sanoja:

- Mulla oli ihan ohut olo, niin kuin tuuli tuulis läpi. Kengät eivät pitäneet maassa kiinni. Olinkin leija ja kohosin ja kohosin. Sitten tukka tarttui puun oksaan. Tarrasin kiinni siihen oksaan, keikuin ja kiikuin kii-kaa, kii-kaa… Äkisti sormet irtosi. Putosin ja putosin ja mätkähdin maahisäidin mahalle. Ja hän oli niin kuin Linnanmäen hattara. Ja se maahisäiti likisti ja litisti minua ja pallutteli ja laulaa loilotteli. Tahdoin jäädä ikiajoiksi sinne uumeniin.

Ja silloin maailma alkoi läikehtiä, kaikki muuttui vetiseksi. Maahisäiti muuttui piimälätäköksi, ja se oli sinun syysi. Mitäs puhisit naamalle!

Veikko räpyttelee ripsistään multakokkareita ja minulle tulee itkuinen olo.

JATKUU...

 

Maahiset

Aina syksyn tullen, kun lehdet leijailevat maahan, minä muistan kotipihan suuren vaahteran ja Ainu-mummun vaahteran alla kertomassa satuja meille pihan mukeloille. Kun suljen silmäni, tulen kotipihalle. Astun varovasti portista. Jos Ainu säikähtää, särkyy muistikuva kuin saippuakupla. Nyt onnistun. Olen taas lapsi.

***

Ainu-mummun naama on ruttuinen tiskirätti ja sormissa on solmuja. ”Ikivanha”, sanoo Juuso, ”siksi sillä kasvaa jäkälää päässä”. Mutta Marketan äiti tietää, että ”lappalainen se on”. Minä luulen, ettei sillä tavalla saa mennä ihmisestä sanomaan. Vai saako sentään, jos ihminen on rätiksi rypistynyt?

Aurinko paistaa. Ainu-mummu istuu porraspuulla kutimet solmusormissa ja puikottaa. Lankakerä pyörii taskussa ja Ainu kertoo pihan kakaroille elämästä ennen vanhaan:

- Vanhat ihmiset siellä Lapin maassa tietävät, että syvällä maan uumenissa asustaa maahisia. Kovin ovat kummaa väkeä nämä maahiset – varastelevat ihmisten tavaroita, saattavat napata illan hämärtyessä tuvan pöydältä ruosteiset sakset ja jättää kynnykselle hopeiset. Kerran ne veivät narulta risat villasukat. Mutta äläpäs mitään, ripustivat tilalle silkkiset.

Mummin variksenmarjasilmät tuikuttavat ja sanat pörräävät ilmassa niin kuin kärpäset pörräävät.

- Joskus ne maahiset koppaavat kainaloonsa kehdossa uinuvan ihmislapsen ja tuovat tilalle oman penikkansa. Ei ole ihmislapsella hätäpäivää siellä maahisten maassa, hellästi hoitavat, herkkuja syöttävät, lellittelevät pilalle asti. Mutta ne vaihdokkaat – ne vasta ovat pahankurisia penikoita, tuppaavat tekemään taikuuksia.

Hups! Silmukka karkaa puikolta marjapuuroraidan kohdalla ja juoksee matkoihinsa. Pitää purkaa. Puikot pysähtyy. Mummi pätkäisee langan poikki. Sanat varisevat portaalle. Ainu puistelee penskoja helmoistaan kuin pullanmurusia:

- Menkää siitä leikkeihinne! Hus, hus!

Ja pihalaiset juoksevat hipattelemaan. Mutta Veikko ei juokse. Enkä minä – kun meitä ei huolita. Me jäädään mummin kylkeen ja tahdotaan lisää sitä tarinaa, Veikko, minä ja Musti. Musti on paras kärttäjä. Hän laittaa kuononsa Ainun polvelle ja ynisee. Mummi rapsuttaa koirusen karvakorvaa ja jatkaa:

- Kerran lapsena, tuommoisena sinun mittaisenasi tyttösenä, näin kummia: Aurinko oli juuri painunut mailleen. Minä kykin iltapisulla kahden kiven kainalossa. Silloin kuulin maahistytön kutsuvan karjaansa: ”Ptrui karjani, ptrui lehmäni, ptrui, ptru-u-ii”… , niin se tyttö huutaa huikahutti. ”Maansikki, Muustikki, Puoolukki, ptru-u-iii!” Ja ne lehmät olivat maidonvalkeita ja paimentytön tukka oli tulenliekki. Tyttö hyppi vesikiveltä vesikivelle köykäisesti kuin heinäsirkka. Sitten se tulitukkatyttö kipusi korkeimmalle vesikivelle ja lauleli lumottua laulua. Hän kutsui karjaansa kaislikkoon nyhtämään vesiheinää. Minä hiivin varovasti liki kiveä, mutta risu risahti jalkani alla ja tyttö katosi kuin sumu. Maa nieli paimenen lehmineen päivineen.

Äiti tulee pyykkikopan kanssa portaalle ja tuhahtaa:

- Täällä sitä taas pelotellaan lapsia maahisilla – vai?

Ainu mutristaa suunsa tiukaksi solmuksi. Äiti sen huomaa ja lisää vikkelästi:

- Kun saan pyykit narulle, tuon kahvit ja possumunkit portaalle. Jatkakaa te vain!

Aurinko paistaa ja minulla on hikinen olo, mutta Veikolla ei. Veikon nahka on kauniin sininen ja hänellä on nuken silmät, sellaiset sinivuokon siniset. Meillä kasvaa sinivuokko kukkapenkissä, siksi tiedän. Minä tykkään Veikon silmistä ja vähäsen Veikosta myös, mutta varsinkin silmistä. Hänellä on lisäksi suipot korvat niin kuin satuolioilla kuuluu olla ja mustikkasoppahuulet. Muuten Veikko on makaroonia, vetelät makaroonikädet ja vetelät jalat, eikä ne juokse.

Isä sanoo, että Veikolla on reikä sydämessä. Puhdas veri ja likaviemäriveri menee siitä reiästä läpi ja sekaisin. Syntymävika. Siksi Veikkoa väsyttää, sanoo isä. Mutta minä luulen, että Veikko on väsynyt kerta hän valvoo yöt. Katsos kun Veikko on oikeasti Nukku-Matti. Nukku-Matit ovat satuolioita ja sinisiä. Kaiket yöt Veikko viskoo unihiekkaa lasten naamalle. Veikolla on yötyö niin kuin Lahtoskalla ja siksi hän nukkuu päivällä silmät auki.

En minä ole kysynyt, onko hän Nukku-Matti vai mikä. Ei sellaista kuulu kysyä. Lumottu lapsi hän on kumminkin ja lentää öisin.

Ainu-mummin villatakki on kuin sadepilvi ja siinä on pikkuruisia punaisia sydämiä nurkissa. Ainu ottaa satukerän taskusta, kierittää kutimuksen kerän ympärille ja pistelee siihen puikot. Sitten hän kietoo Veikon siihen sadepilveen, pujottaa makaroonijalat toiseen hihaan – hyvin mahtuvat ja nostaa hänet sylkkyyn. Nyt ei Veikkoa enää tärisytä.

Jatkuu...

 

YÖSETÄ

On yö, vajoan uneen kuin pulahtaisin metsälampeen. Olo on kevyt ja mieli vailla huolta.

Kun olin lapsi, pelkäsin nukahtamista. Jos nukahdin ja säpsähdin hereille, minua tuijotti vieraan miehen silmät. Se oli: yösetä.

***

Olen lapsi, ehkä nelivuotias.

On yö ja minä en nukahda. En saa. En uskalla. Pidän sormilla kiinni ripsistä, niin silmät ei lupsahda lukkoon, vaikka tahtovat. Makaan käppyrässä ja sänky on uunin kyljessä. Tuli rähisee ja pimahtelee. Ulkoluukut on auki, mutta sisäluukut vahtaa kipunoita. Lämpö kipuaa peiton alle viekkuun nukuttamaan minua. Varpaat vähäsen palelee. Liekkien varjot tanssahtelevat lattialla unettavasti. En nukahda enkä pelkää. Olen jo nelivuotinen. Mutta jos nukahdan, kun uni loppuu keskenkaiken, niin minä herään ja näen sen sedän. Enkä tahdo nähdä. Setä ei tule, kun pysyn hereillä.

Äiti sanoo ”höpsistä pussiin, semmoista setää ei ole olemassa”. Mutta onpas. Mustikin tietää, että on. Minä yletyn koskettamaan uunin kaakelipintaa. Hiukkasen tökkään ja kuuma puraisee sormenpäätä. Mutta päivällä halailen lumikylmää uunia eikä poski pala. Uunin otsaa kiertää maailmankaunis ruusurimpsu. Äiti istuu iltaisin jakkaralla ja hyräilee itkettävän ihanasti:

• Oli kaaksi kuu-ninkaan lasta ja he raakastivat to-oisiiaan…

Nyt äiti häärää keittiössä ja kolisee. Minä katselen unia ja on turvallista. Mutta kun äiti lähtee keittiöstä, kääntyy kaikki kumolleen: minä en näe unta vaan uni näkee minut ja katselee ilkein silmin.

Valovarjot tykyttävät seinällä ja nuoleskelevat pitkällä kielellä katonrajaa. Musti makaa räsymatolla oven edessä. Valoviiru ryömii oven alta, liukuu Mustin kuonon yli ja luistaa sängyn alle. Musti tuhisee. Hän nuuhkii tärkeitä hajuja. Pölyhuitukat nousee ja laskee ylös, alas, ylös, kun Musti hengittää. Hän haistelee äidin iltaa. Äiti keittää teetä, hunajaista teetä, mukista jää tahmeita renkaita kerniliinalle. Äiti toppaa teehen vesirinkeliä. Musti tahtoisi mennä kerjäämään, mutta ei mene. Kyllä voisi. Hän saa tassulla ovenkahvan alas ja sitten vaan kynnellä rapsutusta. Siinä se. Mutta ei Musti mene. Musti suojelee, kerta hän on suojeluskoira. Musti uskaltaa haukkua talkkaria, vaikka talkkari on yhtä pitkä kuin ovi. Mutta sitä Yösetää Musti ei hauku vaan pelkää.

Säpsähdän hereille. Nukahdin. Setä istuu jakkaralla ja tuijottaa tulta. Musti ryömii luihuna, maha maata viistäen sänkyyn. Hän makaa tiukasti vieressä, karvat kutittavat ja viiksivillat pistelevät, kun hän suojelee. Musti rypyttää ylähuulta ja hampaat hohtaa, mahassa on murina. Setä ei sitä kuule eikä näe koiraa, mutta minut näkee, vaikka olen piilossa Mustin takana. Setä katsoo kohti, katsoo hitaasti. Sedällä on jään värinen naama. Ei niin saa olla. Kun äiti istuu tuossa noin, on äidillä punainen naama ja lämpöiset kädet.

Yösedän sormia paleltaa ja suu on pysähtynyt rakoselleen. Eikä kylmä lähde irti hampaista, vaikka miten lämmittelisi. Mutta silmissä sillä on kuumetta. Ja se katsoo minua kekälesilmillä eikä ole tuhma. Mutta minä en tahdo nähdä sitä setää, kerta se on väärännäköinen.

Minä kuristan Mustia kaulasta ja Musti ähkyy ja luimistelee. Tulen varjot tanssivat ja härnäävät, kiipeilevät seinillä ja irvistelevät. Setä ylettää tarttumaan minua tukasta kylmillä kynsillä. Jos tahtoo. En uskalla liikahtaa, vaikka käsi puutuu. En uskalla hengittää. Mikään ei liiku. Äkkiä ovi aukeaa. Valo valahtaa huoneeseen. Äiti on valossa. Setä katoaa. Valo pyörittää huonetta. Marmorikuulat kierivät lattialla, palikkatorni kaatuu kumoon ja Sanna-Kaisa laulaa guttaperkka-äänellä. On kuin nukkuisi soivassa karusellissa. Musti haukottelee kita ammollaan silakanhajuista haukotusta, nuolaisee sitten märästi poskea, hyppää sängystä Musti-saa-mennä –tavalla, iloisesti. Äidin lähellä on onnellista oloa.

Äiti kohentaa kekäleitä ja hyrisee:

- Minne tuuli tytön kuljettaa, milloin tuulentuvan nähdä saa? Tuuli on vastainen, kääntyykö suunta sen…

Äiti odottaa että siniset liekit väsähtävät. Sitten hän sulkee uunin luukut ja lähtee. Setä ei enää istu jakkaralle. Mutta kun äiti painaa oven kiinni, on setä kumminkin taas huoneessa. Kurkotan päätäni tyynyllä ja näen sedän jalat. On pakko katsoa onko setä oikeasti olemassa. On se. Toisessa jalassa sillä on likainen sukka ja toisessa ei. Paljasta jalkaa varmaan paleltaa. Miksi se setä seisoo varpaillaan ilmassa?

Kun tulin aikuiseksi, intin äidiltä vastausta. Enää äiti ei väittänyt, ettei mitään yösetää ole. Hän tuli totiseksi ja kertoi, mitä vuokraemäntä tiesi:

- Edellisen vuokraperheen isä hirttäytyi pellinnaruihin lastenhuoneessa, jossa sinun tyttösi nukkui. Kai olet huomannut, että lapsesi näkee liikaa. Toivoin, että te muutatte, sinä viet tyttörukan pois ja minä saan mielenrauhan. Sitten talorumilus paloi. Onneksi paloi!

 

Lahja opettajalle

Oletko kartuttanut lahjakokoelmaasi arvotavaroilla? Niin sitä pitää! Onko sinulla jo hopeinen kakkulapio ja puoli tusinaa kahvilusikoita sievässä kotelossa, kristallikulho hyllyn päällä ja perhepotretti kullitetuissa kehyksissä. Hyvä! Minullakin on aarteeni.

Nyky-Naisen-Niksi-Nurkassa lukee: ”Hyödynnä luppoaikasi ja siivoa laatikot”.

Niin teenkin.

Nostan pöydälle muistojen pahvilaatikon,

jonka kyljessä lukee: ”Hävitetään seulomatta”.

Työnnän kourani paperisilppuun ja sormeeni tarttuu kaksi rottinkirengasta:

äitienpäivälahja opettajalle Runebergin päivänä.

– Tietysti Reetalta.

Reetta, tämä ihmisen itiö, oli kuin kävelevä narunpätkä.

Kun Reetta pyrki oviaukosta, ovenpielet tönivät ja tökkivät,

kynnys yritti kampittaa.

Reetta ripusti korut korviini vikkelin sormin.

Renkaista roikkuu punaiseen villalankaan köytettyjä nappeja.

Työssä on tarvittu runsaasti teippiä ja klemmareita.

Pidin korvakoruja koko päivän luokassa.

Yhdellä välitunnilla ne unohtuivat korviini

ja kollegojen ilmeet olivat paljonpuhuvia.

Seuraavan viikon kuljin renkaat korvissani

silkkaa piruuttani, eritoten opettajankokouksessa

- Niin häijy minä olin.

 

Kirvelevä naarmu

On tammikuun 11. päivä. Eilen Hilppa uskoi nielleensä myrkkyä – tappavan annoksen. Nyt on uusi päivä, uusi aamu. Hilppa tulee luokkaan hyppien kuin heinäsirkka ja lauleskellen: ”kaikki on vinksin vonksin ja eikun heikun keikun…”. Huokaan helpotuksesta. Lapsi on selvinnyt eilisestä järkytyksestä. Mutta sitten:

KLo 12

Luokassa on unettava hiljaisuus. Lapset ovat keskittyneet etsimään kuviosokkelosta aarteita: timantteja, kaulaketjuja, rannekerenkaita, helminauhoja. Ahne kiilto silmissään he tuijottavat piilokuvaa silmät sirrillään valmiina värittämään valloituksensa näkyväksi. Ikkunan ohi leijailee hiutaleita kuin joutsenen höyheniä. Välituntikello parkaisee. Aarteet sujahtavat pulpetteihin ja lapset ryntäävät käytävään tuhatta ja sataa – ulkona lumipallokeli. Voi valvojaa!

Kaulurit, myssyt, sukat, rukkaset, jumppapussit ja lippikset ovat yhtenä solmuna naulakon ahtaudessa, sen alla ja päällä. Solmussa ovat lapsetkin kelliessään lattialla haalareiden ja saapikkaiden kimpussa. Aina sama ihme: Se onnistuu sittenkin! Hoputtelen viimeisiä vetelyksiä portaita alas ja noukin unohtuneen myssyn lattialta, ettei tule tallotuksi. Hilpan mansikanpunainen pusakka roikkuu naulakossa. En ole nähnyt tyttöä käytävällä.

• Kuka tietää, missä Hilppa on?

• Se on luokassa. Ei se voi tulla ulos, kun sillä on mahahaava, vetelykset selittävät.

• Mahahaava? Ei Hilppa ole minulle kertonut.

• Ei se uskalla. Mahahaavat leikataan. Se pelkää ampulanssia.

Löydän luokasta kalpean lapsen.

- Kuulin, että sinulla on mahahaava. Miksi ihmeessä sellaista väität?

• Sikskun mulla on, oikeesti on, varman päälte on. – Kato vaikka, nikottelee tyttö ja vetää housujaan alas.

Pyöreää masua koristaa pitkä, punoittava naarmu, terävän vetoketjun aikaansaama.

Voi lapsen elämää! Eilen kuoli myrkkyyn ja tänään kiidätetään ambulanssilla leikattavaksi. Mikä kauhu odottaa huomenna?

 

Sininen hetki - ajaton aika unen ja valveen välimailla, ennen kiirettä.

Lukijani,

Olen syöttänyt sinulle rankkaa luettavaa. Pahoittelen! 

Nyt lupaan, että saat helpommin nieltävää tekstiä 

ainakin viikon verran. Näin se alkaa:

On tammikuun 10. päivä

Koulu on vasta alkamassa. Ulkona sininen hetki. Avaruusmusiikki täyttää tyhjän luokan. 

Se saa ilman kimmeltämään kuin sataisi puuterilunta.

Kynttilänvalo vaimentaa äänet ja hiljentää askeleet. Lapset pysähtyvät kynnyksellä, hengittävät musiikkia, astuvat luokkaan varpaisillaan – paitsi Lissukka. Tytölle on jäänyt yötuuli jäseniin, hän liitää sormet räpytellen, kaartaa paikalleen viistoten opettajanpöytää. Tuulahdus on sammuttaa kynttiläkuoron.

Luen matalalla avaruusäänellä tarinaa punaisesta Mars-planeetasta, kivenmurikasta, joka on yltä päältä ruosteessa ja jota kiertää kaksi perunan näköistä kuuta, Pelko ja Kauhu. Syöksymme valonnopeudella avaruuden mereen. Olemme matkalla Jupiterin radalle. Jupiter, tulikuuma kaasupallo, on imaista meidät sisuksiinsa. Viime hetkellä onnistumme ponnahtamaan irti jättiläisen vetovoimasta. Juuri kun liukuen laskeudumme Europa-kuun jäiselle pinnalle, huomaan, että Hilppa ei ole mukana matkassa. Hän istuu pulpetissaan kädessä suikale sinistä silkkipaperia. Tyttö värjää huuliaan. Kun huulet ovat mustikansiniset, kääntää hän katseensa hämärään luokkaan ja odottaa silmät sirrillään, että huomattaisiin. Ja kyllä huomataan! Annica, armoitettu kantelija, tarkkavainuinen vakoilija, naukuu vahingoniloa äänessään:

• Opettaja, opettaja, Hilppa maalaa naamaansa.

• Shh, Annica, kyllä minä näen. Hilppa, ei tuo ole kovin viisasta. Silkkipaperi ei ole huulipunaa, ei tarkoitettu nuoltavaksi. Se voi olla myrkyllistäkin.

• Hilppa muuttuu totiseksi ja sujauttaa papeririekaleen pulpettiin. Avaruuskupla puhkeaa. Lapset putoavat ilkeästi tärähtäen puisiin pulpetteihinsa. Minä hinkkaan tytön törröhuulia märällä vessapaperilla, mutta väri ei ota lähteäkseen.

• Ei haittaa, menehän paikallesi siitä!

Äänestäni kuultaa harmistuminen, vaikka yritän sitä peitellä taputtamalla tyttöstä takamuksille. Sininen hetki on haihtunut. On arki.

Päivän mittaan pysähtyy katseeni Hilppaan – sairaan näköinen ja hiljainen. Saako siniset huulet lapsen näyttämään noin kalpealta? Ehkä?

Kello 13.

On kotiinlähdön aika. Hilppa tulee luokseni ja tokaisee:

    -   Opettaja, mihin aikaan minä kuolen?

• Oho, mikä kysymys! Ei tuohon voi vastata. Ei kukaan sitä tiedä. Miksi sellaista kysyt?

• No se myrkky – joko minä pian kuolen?

Luokka on elänyt jokapäivän arkea, vaikka yksi tekee kuolemaa. Likistän lapsen syliini ja selitän, että silkkipaperin nuolemisesta voi korkeintaan saada mahanpuruja. Väri palaa Hilpan kasvoille, eikä hän näytä enää sairaalta. Selitän Hilpalle, etten olisi antanut hänen kuolla kupsahtaa. Jos hän olisi oikeasti syönyt myrkkyä, olisin kutsunut ambulanssin ja hänet olisi kiidätetty sairaalaan parannettavaksi.

 

Mari – näkymätön lapsi!            

Hesarin mielipidesivulla oli lauantaina aiheena ”opettajien uupumus”, kestosuosikki. Syyksi kirjattiin liian suuret ryhmät, riittämättömät resurssit tukitoimenpiteisiin, jatkuva kiire ja hälinä. Nyt osataan vaatia opettajan avuksi myös ammattiauttajia, erityisopettajia, psykologeja, kuraattroreita jne. Ennenmuinoin opettajan piti pärjätä yksin. Kun aloitin urani maaseutukoululla, oli minulla yhdistetty 1. - 2. -luokka ja 34 oppilasta. Luokalla oli myös erityistuen tarpeessa olevia lapsia ja CP-vammainen Jussi, joka aloitti koulun vuotta vanhempana, sillä edellinen opettaja ei huolinut vammaista luokalleen. Apuvälineitäkin oli: taulu ja liituja, ruutupaperia ja lyijykynät. Olimme intoa täynnä lapset ja minä - mehän selvittiin kotikonsteilla ilman digilaitteita. Ketään ei jätetty yksin, ei varsinkaan Jussia. Opettajan apua sisukas poika tarvitsi vain ruokalassa, kun piti kuoria peruna. Naurua, leikkiä, oppimisen intoa ja onnellista oloa riitti kaikille.

Sittemmin luokkakoko on pienentynyt, mutta alle 25 oppilaan luokkaa en ole koskaan opettanut. Olisin toivonut, että erityistukea tarvitsevat lapset olisi hyvitetty pienentämällä luokkakokoa. Ei onnistunut!

Tulee ilta ja on aika avata muistojen pahvilaatikko. Saan hyppysiini lyijykynällä ruutuvihkoon kirjoitetun sepustuksen viime vuosituhannelta, ajalta jolloin olin jo ollut opettajana 20 vuotta:

Syyskuun 20. päivä

Koulua on käyty viisi viikkoa. Istun tyhjässä luokassa… oli siinäkin päivä, on tämäkin ammatti!

Kumipurua ja muovailuvahaklönttejä lattialla, mutta vain vähän. Oppia tarttunut lapsiin, sitäkin vain vähän. Olen juossut itsesi uuvuksiin etenemättä eilisestä. Lapsia on 25. Oppitunnissa on aikaa kaksi minuuttia / lapsi. Mahdoton yhtälö – lapsia on liikaa tai aikaa liian vähän. Revin itseni riekaleiksi ja annan jokaiselle nokareen. Onko se tarpeeksi? Onnistuiko tämän päivän tasajako?

Tasan en voi jakaa, sillä ’ongelmalapset’ haukkaavat leijonanosan ajasta. Niitä lähettää koulupsykologi diagnoosilapulla varustettuna. Saan esitiedot ja ennusteen – vain hoito-ohjeet puuttuvat.

Tuijotan tyhjää luokkaa: Riinan pulpetin kannessa punaista liitua… tuolinjalan alla Mikin unohtama aapinen… Lissukan pulpetista roikkuu sukka – tyttö lähti siis kotimatkalle toinen jalka paljaana. Kelaan mielessäni päivän tapahtumat. Aloitan ikkunanurkasta: Reunimmaisena Juuso ja Juuson pulmalasku – ratkesi purkillisella hammastikkuja… sitten Hilppa, yhdessä saksittiin sanoja tavuiksi… jututin Anssia… Mimosa istui polvellani… harsin Jessen housujen ratkenneen sauman… Lissu roikkui kädessäni välitunnilla… Saaran juttuvihon korkokenkäprinsessalle hymähtelin hyväksyvästi samalla kun selvitin saksilla Tuulin tukkaan tarttunutta sinitarraa… Marin – sanoinko jotain Marille, murahdinko edes, oliko Mari koulussa tänään? Tietysti oli. Jos ei olisi ollut, sen olisin huomannut. Hävettää! Näen Marin vasta kun hän puuttuu. Onko minun luokassani Näkymätön Lapsi?

Räyhähenkiä en voi unohtaa, kummajaisten puuhia tarkkailen, hiljaiset pidän tietoisesti mielessäni, avuttomia on aina autettava, välkyt ovat itseoikeutetusti esillä. Mari ei kuulu mihinkään näistä kategorioista. Mari on Tyttö Tavallinen, juuri sellainen keskivertolapsi, jolle oppikirjat kirjoitetaan ja opetussuunnitelmat laaditaan, joka saa jakamattoman huomion opettajanvalmistuslaitosten luennoilla. Onko hän koulun arjessa, minun luokassani, muuttumassa uhanalaiseksi lajiksi?

- Anna anteeksi, Mari, kirjoitan nimesi teippilapulle. Teippaan lapun kämmeneeni ja muistan sinut. Etsin tästä lähtien päivän päätteeksi näkymättömät lapset.

Illalla kello 20

Vasta nyt lähden kotimatkalle. On ollut kokousta kokouksen vuoksi, pykäliä ja pöytäkirjoja, monistamista, paperia niitattuna ja niputettuna. Koulua käyty viisi viikkoa ja jo tunnen väsymystä. En tiedä miten selvittää tukea tarvitsevien lasten ongelmavyyhdit – tarvitaanko saksia, virkkuukoukkua, pinsettejä, pihtejä vai onko aika ymmärtää, ettei mitään ole enää tehtävissä. Seitsemän vuotta on lapsen elämässä pieni ikuisuus. Syvälle harmaaseen aivomassaan syöpyneet käytöskuviot eivät hyssyttelyllä ja maanittelulla muuksi muutu. Seitsemän menetettyä kasvun vuotta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ohuemmaksi ihoni kuluu. Suojakuori on hilseilemässä pois. Tee sitten tätä työtä vereslihalla.