Sininen poika osa 3.

Kotona

Äiti kaataa minulle mukiin iltateetä, mättää paljon sokeria ja käskee hämmentää. Ahosen Ulla, se paksu Ullapulla Vehasen leipomon yläkerrasta änkesi meille iltapalalle. Nyt sekin tahtoo sokeriteetä.

- Ei se ollut kenenkään syytä, ei lasten ainakaan, sanoo äiti paksulla äänellä kädet tiskivedessä.

Äiti tiskaa niin, että kolisee ja kupit luiskahtelee sen tiskivaahtosormista.

- Ehkä näin oli sittenkin parasta, puhelee äiti tiskeille, ei ollut lapsirukasta eläjäksi.

Minä katselen äitiä ja äidin suru tarttuu. Tulee surkea olo. Vaikka oli jo.

- Mutta sen tuhman Rättisedän syytä se ainakin oli, intän.

- Ei ollut. Ei Rättisetää ole olemassa. Se on viemäriputki, sanoo äiti ja pyyhkäisee nenäänsä ranteella. Tiskivaahto tarttuu leukaan.

- Onko putkilla vaatteet? minä ihmettelen.

- Viemäriputkella on, selittää äiti. Pakkasen ja jäätymisen varalta se on päällystetty rievuilla.

Ullapulla kuuntelee kohteliaan näköisenä, eikä sano mitään. Mutta tietää paremmin. Ovikello soi ja äidin tiskit jää kesken. Ahosen täti tulee hakemaan Ullaa tai oikeesti juoruilemaan. Äiti rupeaa sitä Ahoskaa lohduttamaan eikä arvaa, että me kuunnellaan.

- Nyt ei Veikon enää tarvitse virua sairaalassa, ei tarvitse pelätä lääkäreitä ja piikittämistä. Ja vanhempien on lohdullista ajatella, että Veikko kuoli kesken iloisten leikkien, ei jätetty yksin, sai juoksennella toisten kanssa ja seikkailla ja sitten… Äiti pyyhkiin tiskipyyhkeeseen naamaansa ja jatkaa nuhaisella äänellä:

- Hyvä näin! Ei kuollut, pikku raasu, kylmälle leikkauspöydälle auki revittynä, ei sairaalan putkisänkyyn hitaasti tukehtumalla tippapullojen ja happinaamareiden keskelle.

Äiti puhuu niin kuin nielisi puuroa. Ja sitten ne äkisti parkuu kumpainenkin.

Ulla kiskoo minut vessaan, lukitsee oven, istuu pytynkannelle, heiluttelee jalkojaan ja sillä on kivasti paksut reidet ihan kuin naisilla.

- Oikeasti se OLI Rättisedän syytä, sanoo Ulla karamelliäänellä silmät sirrillään. Mutta äitien kuuluu sanoa tolleen, tajuut sä! Se on valetta. Se Räsysetä imaisi Veikosta sielun ja veret. Niin vampyyritkin tekee.

Uusi päivä

Taas minä istun portaalla, sillä samalla. Toiset leikkivät kirkonrottaa. En kelpaa mukaan, koska olen tänäänkin liian pieni. Ei huvita katsella juoksemista. Veikko kuoli, koska minä en puhaltanut tarpeeksi henkeä ja koska sillä ei ole koiraa kiskomassa tukasta. Ja minulla on syntinen olo, kun Musti ei antanut minun kuolla. Suru nakertaa mahassa niin kuin siellä olisi rotta, mutta pieni. Jos olisin kuollut, niin nyt minä ja Veikko leijailtais haamuina ilman sielua ja verta. Tai roikuttais niissä koukuissa haalareiden kanssa. Ja aina vaan minä vähäsen tykkään Veikosta.

Sitten alan toivoa. Toivon uutta ystävää. Kummosta vaan, ihan mimmosta vaan. Kuka vaan kelpaa, kunhan sillä on reikä sydämessä.