Mari – näkymätön lapsi!            

Hesarin mielipidesivulla oli lauantaina aiheena ”opettajien uupumus”, kestosuosikki. Syyksi kirjattiin liian suuret ryhmät, riittämättömät resurssit tukitoimenpiteisiin, jatkuva kiire ja hälinä. Nyt osataan vaatia opettajan avuksi myös ammattiauttajia, erityisopettajia, psykologeja, kuraattroreita jne. Ennenmuinoin opettajan piti pärjätä yksin. Kun aloitin urani maaseutukoululla, oli minulla yhdistetty 1. - 2. -luokka ja 34 oppilasta. Luokalla oli myös erityistuen tarpeessa olevia lapsia ja CP-vammainen Jussi, joka aloitti koulun vuotta vanhempana, sillä edellinen opettaja ei huolinut vammaista luokalleen. Apuvälineitäkin oli: taulu ja liituja, ruutupaperia ja lyijykynät. Olimme intoa täynnä lapset ja minä - mehän selvittiin kotikonsteilla ilman digilaitteita. Ketään ei jätetty yksin, ei varsinkaan Jussia. Opettajan apua sisukas poika tarvitsi vain ruokalassa, kun piti kuoria peruna. Naurua, leikkiä, oppimisen intoa ja onnellista oloa riitti kaikille.

Sittemmin luokkakoko on pienentynyt, mutta alle 25 oppilaan luokkaa en ole koskaan opettanut. Olisin toivonut, että erityistukea tarvitsevat lapset olisi hyvitetty pienentämällä luokkakokoa. Ei onnistunut!

Tulee ilta ja on aika avata muistojen pahvilaatikko. Saan hyppysiini lyijykynällä ruutuvihkoon kirjoitetun sepustuksen viime vuosituhannelta, ajalta jolloin olin jo ollut opettajana 20 vuotta:

Syyskuun 20. päivä

Koulua on käyty viisi viikkoa. Istun tyhjässä luokassa… oli siinäkin päivä, on tämäkin ammatti!

Kumipurua ja muovailuvahaklönttejä lattialla, mutta vain vähän. Oppia tarttunut lapsiin, sitäkin vain vähän. Olen juossut itsesi uuvuksiin etenemättä eilisestä. Lapsia on 25. Oppitunnissa on aikaa kaksi minuuttia / lapsi. Mahdoton yhtälö – lapsia on liikaa tai aikaa liian vähän. Revin itseni riekaleiksi ja annan jokaiselle nokareen. Onko se tarpeeksi? Onnistuiko tämän päivän tasajako?

Tasan en voi jakaa, sillä ’ongelmalapset’ haukkaavat leijonanosan ajasta. Niitä lähettää koulupsykologi diagnoosilapulla varustettuna. Saan esitiedot ja ennusteen – vain hoito-ohjeet puuttuvat.

Tuijotan tyhjää luokkaa: Riinan pulpetin kannessa punaista liitua… tuolinjalan alla Mikin unohtama aapinen… Lissukan pulpetista roikkuu sukka – tyttö lähti siis kotimatkalle toinen jalka paljaana. Kelaan mielessäni päivän tapahtumat. Aloitan ikkunanurkasta: Reunimmaisena Juuso ja Juuson pulmalasku – ratkesi purkillisella hammastikkuja… sitten Hilppa, yhdessä saksittiin sanoja tavuiksi… jututin Anssia… Mimosa istui polvellani… harsin Jessen housujen ratkenneen sauman… Lissu roikkui kädessäni välitunnilla… Saaran juttuvihon korkokenkäprinsessalle hymähtelin hyväksyvästi samalla kun selvitin saksilla Tuulin tukkaan tarttunutta sinitarraa… Marin – sanoinko jotain Marille, murahdinko edes, oliko Mari koulussa tänään? Tietysti oli. Jos ei olisi ollut, sen olisin huomannut. Hävettää! Näen Marin vasta kun hän puuttuu. Onko minun luokassani Näkymätön Lapsi?

Räyhähenkiä en voi unohtaa, kummajaisten puuhia tarkkailen, hiljaiset pidän tietoisesti mielessäni, avuttomia on aina autettava, välkyt ovat itseoikeutetusti esillä. Mari ei kuulu mihinkään näistä kategorioista. Mari on Tyttö Tavallinen, juuri sellainen keskivertolapsi, jolle oppikirjat kirjoitetaan ja opetussuunnitelmat laaditaan, joka saa jakamattoman huomion opettajanvalmistuslaitosten luennoilla. Onko hän koulun arjessa, minun luokassani, muuttumassa uhanalaiseksi lajiksi?

- Anna anteeksi, Mari, kirjoitan nimesi teippilapulle. Teippaan lapun kämmeneeni ja muistan sinut. Etsin tästä lähtien päivän päätteeksi näkymättömät lapset.

Illalla kello 20

Vasta nyt lähden kotimatkalle. On ollut kokousta kokouksen vuoksi, pykäliä ja pöytäkirjoja, monistamista, paperia niitattuna ja niputettuna. Koulua käyty viisi viikkoa ja jo tunnen väsymystä. En tiedä miten selvittää tukea tarvitsevien lasten ongelmavyyhdit – tarvitaanko saksia, virkkuukoukkua, pinsettejä, pihtejä vai onko aika ymmärtää, ettei mitään ole enää tehtävissä. Seitsemän vuotta on lapsen elämässä pieni ikuisuus. Syvälle harmaaseen aivomassaan syöpyneet käytöskuviot eivät hyssyttelyllä ja maanittelulla muuksi muutu. Seitsemän menetettyä kasvun vuotta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ohuemmaksi ihoni kuluu. Suojakuori on hilseilemässä pois. Tee sitten tätä työtä vereslihalla.