Kirvelevä naarmu

On tammikuun 11. päivä. Eilen Hilppa uskoi nielleensä myrkkyä – tappavan annoksen. Nyt on uusi päivä, uusi aamu. Hilppa tulee luokkaan hyppien kuin heinäsirkka ja lauleskellen: ”kaikki on vinksin vonksin ja eikun heikun keikun…”. Huokaan helpotuksesta. Lapsi on selvinnyt eilisestä järkytyksestä. Mutta sitten:

KLo 12

Luokassa on unettava hiljaisuus. Lapset ovat keskittyneet etsimään kuviosokkelosta aarteita: timantteja, kaulaketjuja, rannekerenkaita, helminauhoja. Ahne kiilto silmissään he tuijottavat piilokuvaa silmät sirrillään valmiina värittämään valloituksensa näkyväksi. Ikkunan ohi leijailee hiutaleita kuin joutsenen höyheniä. Välituntikello parkaisee. Aarteet sujahtavat pulpetteihin ja lapset ryntäävät käytävään tuhatta ja sataa – ulkona lumipallokeli. Voi valvojaa!

Kaulurit, myssyt, sukat, rukkaset, jumppapussit ja lippikset ovat yhtenä solmuna naulakon ahtaudessa, sen alla ja päällä. Solmussa ovat lapsetkin kelliessään lattialla haalareiden ja saapikkaiden kimpussa. Aina sama ihme: Se onnistuu sittenkin! Hoputtelen viimeisiä vetelyksiä portaita alas ja noukin unohtuneen myssyn lattialta, ettei tule tallotuksi. Hilpan mansikanpunainen pusakka roikkuu naulakossa. En ole nähnyt tyttöä käytävällä.

• Kuka tietää, missä Hilppa on?

• Se on luokassa. Ei se voi tulla ulos, kun sillä on mahahaava, vetelykset selittävät.

• Mahahaava? Ei Hilppa ole minulle kertonut.

• Ei se uskalla. Mahahaavat leikataan. Se pelkää ampulanssia.

Löydän luokasta kalpean lapsen.

- Kuulin, että sinulla on mahahaava. Miksi ihmeessä sellaista väität?

• Sikskun mulla on, oikeesti on, varman päälte on. – Kato vaikka, nikottelee tyttö ja vetää housujaan alas.

Pyöreää masua koristaa pitkä, punoittava naarmu, terävän vetoketjun aikaansaama.

Voi lapsen elämää! Eilen kuoli myrkkyyn ja tänään kiidätetään ambulanssilla leikattavaksi. Mikä kauhu odottaa huomenna?