Sininen hetki - ajaton aika unen ja valveen välimailla, ennen kiirettä.

Lukijani,

Olen syöttänyt sinulle rankkaa luettavaa. Pahoittelen! 

Nyt lupaan, että saat helpommin nieltävää tekstiä 

ainakin viikon verran. Näin se alkaa:

On tammikuun 10. päivä

Koulu on vasta alkamassa. Ulkona sininen hetki. Avaruusmusiikki täyttää tyhjän luokan. 

Se saa ilman kimmeltämään kuin sataisi puuterilunta.

Kynttilänvalo vaimentaa äänet ja hiljentää askeleet. Lapset pysähtyvät kynnyksellä, hengittävät musiikkia, astuvat luokkaan varpaisillaan – paitsi Lissukka. Tytölle on jäänyt yötuuli jäseniin, hän liitää sormet räpytellen, kaartaa paikalleen viistoten opettajanpöytää. Tuulahdus on sammuttaa kynttiläkuoron.

Luen matalalla avaruusäänellä tarinaa punaisesta Mars-planeetasta, kivenmurikasta, joka on yltä päältä ruosteessa ja jota kiertää kaksi perunan näköistä kuuta, Pelko ja Kauhu. Syöksymme valonnopeudella avaruuden mereen. Olemme matkalla Jupiterin radalle. Jupiter, tulikuuma kaasupallo, on imaista meidät sisuksiinsa. Viime hetkellä onnistumme ponnahtamaan irti jättiläisen vetovoimasta. Juuri kun liukuen laskeudumme Europa-kuun jäiselle pinnalle, huomaan, että Hilppa ei ole mukana matkassa. Hän istuu pulpetissaan kädessä suikale sinistä silkkipaperia. Tyttö värjää huuliaan. Kun huulet ovat mustikansiniset, kääntää hän katseensa hämärään luokkaan ja odottaa silmät sirrillään, että huomattaisiin. Ja kyllä huomataan! Annica, armoitettu kantelija, tarkkavainuinen vakoilija, naukuu vahingoniloa äänessään:

• Opettaja, opettaja, Hilppa maalaa naamaansa.

• Shh, Annica, kyllä minä näen. Hilppa, ei tuo ole kovin viisasta. Silkkipaperi ei ole huulipunaa, ei tarkoitettu nuoltavaksi. Se voi olla myrkyllistäkin.

• Hilppa muuttuu totiseksi ja sujauttaa papeririekaleen pulpettiin. Avaruuskupla puhkeaa. Lapset putoavat ilkeästi tärähtäen puisiin pulpetteihinsa. Minä hinkkaan tytön törröhuulia märällä vessapaperilla, mutta väri ei ota lähteäkseen.

• Ei haittaa, menehän paikallesi siitä!

Äänestäni kuultaa harmistuminen, vaikka yritän sitä peitellä taputtamalla tyttöstä takamuksille. Sininen hetki on haihtunut. On arki.

Päivän mittaan pysähtyy katseeni Hilppaan – sairaan näköinen ja hiljainen. Saako siniset huulet lapsen näyttämään noin kalpealta? Ehkä?

Kello 13.

On kotiinlähdön aika. Hilppa tulee luokseni ja tokaisee:

    -   Opettaja, mihin aikaan minä kuolen?

• Oho, mikä kysymys! Ei tuohon voi vastata. Ei kukaan sitä tiedä. Miksi sellaista kysyt?

• No se myrkky – joko minä pian kuolen?

Luokka on elänyt jokapäivän arkea, vaikka yksi tekee kuolemaa. Likistän lapsen syliini ja selitän, että silkkipaperin nuolemisesta voi korkeintaan saada mahanpuruja. Väri palaa Hilpan kasvoille, eikä hän näytä enää sairaalta. Selitän Hilpalle, etten olisi antanut hänen kuolla kupsahtaa. Jos hän olisi oikeasti syönyt myrkkyä, olisin kutsunut ambulanssin ja hänet olisi kiidätetty sairaalaan parannettavaksi.