Maahiset

Aina syksyn tullen, kun lehdet leijailevat maahan, minä muistan kotipihan suuren vaahteran ja Ainu-mummun vaahteran alla kertomassa satuja meille pihan mukeloille. Kun suljen silmäni, tulen kotipihalle. Astun varovasti portista. Jos Ainu säikähtää, särkyy muistikuva kuin saippuakupla. Nyt onnistun. Olen taas lapsi.

***

Ainu-mummun naama on ruttuinen tiskirätti ja sormissa on solmuja. ”Ikivanha”, sanoo Juuso, ”siksi sillä kasvaa jäkälää päässä”. Mutta Marketan äiti tietää, että ”lappalainen se on”. Minä luulen, ettei sillä tavalla saa mennä ihmisestä sanomaan. Vai saako sentään, jos ihminen on rätiksi rypistynyt?

Aurinko paistaa. Ainu-mummu istuu porraspuulla kutimet solmusormissa ja puikottaa. Lankakerä pyörii taskussa ja Ainu kertoo pihan kakaroille elämästä ennen vanhaan:

- Vanhat ihmiset siellä Lapin maassa tietävät, että syvällä maan uumenissa asustaa maahisia. Kovin ovat kummaa väkeä nämä maahiset – varastelevat ihmisten tavaroita, saattavat napata illan hämärtyessä tuvan pöydältä ruosteiset sakset ja jättää kynnykselle hopeiset. Kerran ne veivät narulta risat villasukat. Mutta äläpäs mitään, ripustivat tilalle silkkiset.

Mummin variksenmarjasilmät tuikuttavat ja sanat pörräävät ilmassa niin kuin kärpäset pörräävät.

- Joskus ne maahiset koppaavat kainaloonsa kehdossa uinuvan ihmislapsen ja tuovat tilalle oman penikkansa. Ei ole ihmislapsella hätäpäivää siellä maahisten maassa, hellästi hoitavat, herkkuja syöttävät, lellittelevät pilalle asti. Mutta ne vaihdokkaat – ne vasta ovat pahankurisia penikoita, tuppaavat tekemään taikuuksia.

Hups! Silmukka karkaa puikolta marjapuuroraidan kohdalla ja juoksee matkoihinsa. Pitää purkaa. Puikot pysähtyy. Mummi pätkäisee langan poikki. Sanat varisevat portaalle. Ainu puistelee penskoja helmoistaan kuin pullanmurusia:

- Menkää siitä leikkeihinne! Hus, hus!

Ja pihalaiset juoksevat hipattelemaan. Mutta Veikko ei juokse. Enkä minä – kun meitä ei huolita. Me jäädään mummin kylkeen ja tahdotaan lisää sitä tarinaa, Veikko, minä ja Musti. Musti on paras kärttäjä. Hän laittaa kuononsa Ainun polvelle ja ynisee. Mummi rapsuttaa koirusen karvakorvaa ja jatkaa:

- Kerran lapsena, tuommoisena sinun mittaisenasi tyttösenä, näin kummia: Aurinko oli juuri painunut mailleen. Minä kykin iltapisulla kahden kiven kainalossa. Silloin kuulin maahistytön kutsuvan karjaansa: ”Ptrui karjani, ptrui lehmäni, ptrui, ptru-u-ii”… , niin se tyttö huutaa huikahutti. ”Maansikki, Muustikki, Puoolukki, ptru-u-iii!” Ja ne lehmät olivat maidonvalkeita ja paimentytön tukka oli tulenliekki. Tyttö hyppi vesikiveltä vesikivelle köykäisesti kuin heinäsirkka. Sitten se tulitukkatyttö kipusi korkeimmalle vesikivelle ja lauleli lumottua laulua. Hän kutsui karjaansa kaislikkoon nyhtämään vesiheinää. Minä hiivin varovasti liki kiveä, mutta risu risahti jalkani alla ja tyttö katosi kuin sumu. Maa nieli paimenen lehmineen päivineen.

Äiti tulee pyykkikopan kanssa portaalle ja tuhahtaa:

- Täällä sitä taas pelotellaan lapsia maahisilla – vai?

Ainu mutristaa suunsa tiukaksi solmuksi. Äiti sen huomaa ja lisää vikkelästi:

- Kun saan pyykit narulle, tuon kahvit ja possumunkit portaalle. Jatkakaa te vain!

Aurinko paistaa ja minulla on hikinen olo, mutta Veikolla ei. Veikon nahka on kauniin sininen ja hänellä on nuken silmät, sellaiset sinivuokon siniset. Meillä kasvaa sinivuokko kukkapenkissä, siksi tiedän. Minä tykkään Veikon silmistä ja vähäsen Veikosta myös, mutta varsinkin silmistä. Hänellä on lisäksi suipot korvat niin kuin satuolioilla kuuluu olla ja mustikkasoppahuulet. Muuten Veikko on makaroonia, vetelät makaroonikädet ja vetelät jalat, eikä ne juokse.

Isä sanoo, että Veikolla on reikä sydämessä. Puhdas veri ja likaviemäriveri menee siitä reiästä läpi ja sekaisin. Syntymävika. Siksi Veikkoa väsyttää, sanoo isä. Mutta minä luulen, että Veikko on väsynyt kerta hän valvoo yöt. Katsos kun Veikko on oikeasti Nukku-Matti. Nukku-Matit ovat satuolioita ja sinisiä. Kaiket yöt Veikko viskoo unihiekkaa lasten naamalle. Veikolla on yötyö niin kuin Lahtoskalla ja siksi hän nukkuu päivällä silmät auki.

En minä ole kysynyt, onko hän Nukku-Matti vai mikä. Ei sellaista kuulu kysyä. Lumottu lapsi hän on kumminkin ja lentää öisin.

Ainu-mummin villatakki on kuin sadepilvi ja siinä on pikkuruisia punaisia sydämiä nurkissa. Ainu ottaa satukerän taskusta, kierittää kutimuksen kerän ympärille ja pistelee siihen puikot. Sitten hän kietoo Veikon siihen sadepilveen, pujottaa makaroonijalat toiseen hihaan – hyvin mahtuvat ja nostaa hänet sylkkyyn. Nyt ei Veikkoa enää tärisytä.

Jatkuu...