Syyskuun 20. päivä
Tyhjä luokka, vain Matleena on
unohtunut pulpettiinsa. Kuka noutaa? Pysähdyn seuraamaan lapsen selittämätöntä
ilmettä. Hän on kuin sokea, ei kohdista katsettaan mihinkään. Ehkä lapsi näkee
enemmän kuin minä tai sitten ei senkään vertaa. Ehkä hän on oppinut, ettei
elämässä ole mitään näkemisen arvoista.
Viimein tulee mummi noutajaksi. Naisen vanavedessä leijuu
luokkaan tympeä tuulahdus. Hän on ikäisekseen ketteräkoipinen, vaikka puristaa
kävelykeppiä kuin etsisi tukea. Olen nähnyt ikkunasta kepin käyttötarkoituksen.
Sitä kun heristää, kävelee lapsi ulisematta. Pahoinpitelystä ei ole jälkiä,
tutkittu on. Ei tarvitse piestä, pelote riittää, sillä lapsen iho muistaa.
Silmäni lukkiutuvat naisen luiseviin hartioihin. On kuin
tekosilkkipusero roikkuisi rautalangasta väännetyssä henkarissa, pääntietä
somistaa ohut hilsepitsi.
***
Oli käyty
koulua viikko, pari.
Marketta,
kaikkitietävä kolmasluokkalainen, valisti minua välitunnilla:
- Sun
sietäis tietää yks asia, kun oot sen ope, sanoo tyttö pikkuvanhasti ja nostaa
nokkaansa.
- Tietää
mitä?
- Sun
luokallas on yks Matleena, ja se on SALASSA SYNNYTETTY. Et sitten kerro
kelleen, että mä kerroin. Kato, tää on juoru. Tajuut sä!
***
Matleena takertuu pulpetinjalkoihin, kieltäytyy lähtemästä.
Tätä on jatkunut jo toista viikkoa. Oma tahto on heräämässä, välttämätöntä
kehitykselle, mutta ei niin mukavaa meille muille. Mummi aukoo huuletonta kalan
suutaan. Suusta pulpahtelee jotain, mikä saa lapsen vapisemaan. On mentävä
avuksi, vaikka mieluummin minäkin takertuisin pulpetinjalkoihin. Joudun
irrottamaan tytön tiukat sormet yhden kerrallaan ja luovuttamaan lapsen
petokalalle.
- Matleena, kuuntelehan, sinä nukut yhden yön kotona omassa sängyssä.
Opettajakin menee kotiin ja nukkuu siellä. Sitten huomenna on taas koulua.
Tyttö tuijottaa minua, katse on yhtä aikaa säikky ja
luottavainen.
***
Viikko ennen koulun alkua, pääsin kouluhoitajan siivellä
kotikäynnille:
Oli satanut. Loppukesän kuumuus
väreili lätäkköisellä asfalttipihalla. Kuusikymmenluvulla rakennetun
vuokrakasarmin hissi nytkähteli viidenteen kerrokseen. L. Lieteoja: kaksi
huonetta ja keittokomero, eteisen WC:ssä pytty, lavuaari ja pesukone tuuppivat
toisiaan. Eteisessä haisi silakkalaatikko ja tukkoinen viemäri. Tunsin tulleeni
naimattoman naisen perintökaksioon: Ei jälkeäkään lapsen olemassaolosta. Ei
kuvakirjoja lattialla, tahroja ovenpielissä, mehuläikkiä pöytäliinassa, ei
sormenjälkiä ikkunaruudussa, vaatemyttyjä sängynlaidalla eikä väriliituja
tuolin alla. Kysyttäessä löytyi kyllä lapsikin: parvekkeelta homeisten
kukkaruukkujen seasta. ”Se sotkee”, perusteli mummi käytäntöä. Viides
kerros ja vastassa naapuritalon takapuoli. Valotonta – pelargoniat kituivat,
saati sitten lapsi. Lelujakin oli: puinen auto, jossa maalatut pyörät ja
jalaton barbi. ”Heittää vielä pihalle”, huomautti mummikulta. Kaiteet rautaputkea. Lapsi riiputti jalkojaan pinnojen välissä, paljas pylly
betonilattialla. Kävihän se leikkikehästä. Mummi huomasi ilmeeni ja ehti
sanomaan: ”Itse se ne on riisunut”. Tyttö heijasi sylissään raajarikkoista
nukkea. Barbi oli puettu vaaleanpunaisiin pikkupöksyihin.
***
’Salassa synnytetty’. Äiti häkittää lapsen parvekkeelle ja
mummi toimii takapiruna. Kun imeväisen olemassaolo on kerran salattu, ei tyttöä
kehtaa myöhemminkään tuoda näytille hiekkalaatikolle.
Mitään ei ole tehtävissä: koti on siisti – sairaansiisti,
lapsella on vaatetta ja ruokaa. Virikkeet nyt ovat vähissä, mutta on makuasia
tarvitaanko niitä. Yksinhuoltajaäiti ja mummikuvotus kasvattavat vajaaälyistä
lasta parhaan ymmärryksensä mukaan. Yhteiskunnan kannalta on kustannustehokasta
pitää lapsi kotihoidossa, eritoten kun tämä tarvitsisi päiväkodissa avustajan
ja terapiaa. Erityisluokka on varteenotettava vaihtoehto, mutta äiti haluaa
tytön tavalliseen kouluun ’kun tuo saattomatka on lyhyempi, eikä se yksin
osaa’. Pykälien mukaan huoltajan toivetta on noudatettava, kunnes on näyttöä
muusta.
Jatkuu ...
