Katselin Miroa: pienikokoinen ruipelo, pitkät sirot sormet, ranteet mustelmilla, rohtuneet huulet, leuka ruvella ja likaraita kaulalla. Miro käänsi päätään, huomasi, että tarkkailin häntä ja tuijotti takaisin. Tunsin katsovani kaleidoskoopin linssin läpi: lapsen silmissä irtonaisia lasinsiruja koko ajan vaihtuvassa järjestyksessä. Äkkiä katse sammui. Jäljelle jäivät mustikansiniset vesiväriläikät, jotka olivat pieniin kasvoihin aivan liian suuret. En ymmärtänyt yhtälöä: sekasikiön kasvot - yhtäaikaa enkelin ja paholaisen: läpikuultava iho, valkoiset ripset, ohimolla arpi kuin kalanruoto, ikivanhan ihmisen ilme.
Alkoi kesyttäminen. Kun susi ulvoi, luokan elämä pysähtyi. Totuimme taukoihin. Odotimme niitä. Ulvoessaan Miro oli poissa, jossain kaukana. Hän ei nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut kosketusta. Hän ei säpsähtänyt, vaikka tartuin häntä hartioista ja huusin nimeltä. Ulvonta alkoi kuin epilepsiakohtaus - äkkiarvaamatta. Sitä ei voinut estää, sitä ei voinut kieltää, eikä siitä voinut lasta rangaista. Poika oli painekattila. Ulvahdukset purkivat sisäistä painetta ja estivät lasta räjähtämästä riekaleiksi.
Miro säikkyi nopeaa liikettä ja pysyi visusti käden ulottumattomissa. Jos yritin tarttua poikaa kädestä, hän väisti ja luiskahti karkuun. Miro pelkäsi kuin eläin.
Jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!