 |
| omakuva |
Sataa räntää. Hiutaleet valuvat noroina ikkunalasia pitkin. Luokassa on unelias tunnelma. Lapset kirjoittavat, sana on vapaa, otsikoita ei tyrkytetä. Äkkiä ovi temmataan auki. Miro! Ja taas myöhässä, ties missä on luuhannut.
Poika seisoo hetken kynnyksellä, mulkoilee pahaenteisesti, syöksyy sitten paikalleen, jättää oven auki käytävään. Ulkovaatteiden ja märkien villasukkien lemahdus tunkeutuu luokkaan. Vetää! Pari kuukautta takaperin poika oli pitelemätön räyhähenki, nyt harmittava känkkäränkkä, toukokuussa toivottavasti 'tavallinen tapaus'.
- Hei Miroo, sulkisitko oven perässäsi, kiiitosss!
- Viime tunnilla suljin ja sanoin sulle: Tää on kuule vika kerta, kun suljen.
- Jos kumminkin sulkisit?
- Enkä kuule sulje. Mä en tule kouluun, jos pitää sulkea ovia, sanoo Miro ja pamauttaa oven kiinni. Katon loisteputket särähtävät.
Miro on tarkkailusta toimitettu. Olemme tunteneet toisemme kohta kolme kuukautta, ja minä alan uskoa ihmeisiin. Siirron piti olla väliaikainen hätäratkaisu, mutta, mutta... onko järkeä heitellä kytevää kekälettä opettajalta toiselle? Sain kopin - en pudota ja vaikka hyppysiä polttaa, en passita takaisin sekundalasten joukkoon.
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!