18.1.2018

Keisarin kalsarit, osa 1.

Maaliskuun 4. päivä

Missä on minun kirppusirkukseni! Päivän viimeinen tunti ja lapset ovat korviaan myöten uppoutuneet tehtäviinsä. Ovatko nämä samoja lapsia - syksyn vipeltäjiä, villikissoja, herhiläisiä, tai niinkuin Jesse asian osuvasti ilmaisisi 'perskärpäsiä'.

Jussi neuvoo möreällä äänellä Veeruskaa kertolaskuissa. Pojan pulleat sormet niputtavat tikkuja pulpetinkannella: 
- Hyvä Veera, just silleen, ei oo vaikeeta! Varmana osaat.

Matkii! Tunnistan omat äänenpainoni. Tuollaista lässytystä lapset siis joutuvat kestämään. Ja sittenkin - olisipa opetukseni edes nimeksi noin taidokasta. Lapset selättävät mennen tullen opetustaidossa opettajansa - minut, kokeneen ja koulutetun. Tiedän miten opetetaan, mutta lapset tietävät tasan tarkkaan miten opitaan. Minun ja opittavan asian välillä on viidenkymmenen vuoden mittainen aikamatka.

Oppiminen on eräänlainen syyhy. Se tarttuu, tuntuu kihelmöivänä kutinana, jota ei malta olla raapimatta, vaikka tietää sen siitä yhä yltyvän. Sivutuotteena on muodikasta tehokkuutta - oppimisen vimmaa.

Istahdan lelunurkkaan, jossa Tuuli ja Pilvi kertovat toisilleen satua karvattomasta jäniksestä. On aikaa kuunnella. Olen tehnyt itseni pala palalta tarpeettomaksi.

Kuulen takanani oven narahduksen. Rehtori seisoo kynnyksellä. YLLÄTYSTARKASTUS!

Jatkuu ...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos viestistäsi!