MIRO - susilapsi, osa 5

Lehmä, Miron piirros 5 vuotiaana

Kaikki alkoi tammikuun 10. päivänä.

Oli syntymäpäiväni. Edellisenä iltana leivoin ison toskakakun vietäväksi opettajainhuoneeseen. Tuntien jo päätyttyä rehtori tuli luokkaan ja vitsaili:

- Lähettivät opetusvirastosta syntymäpäivälahjan - juuri sinulle räätälöidyn, jos vain kelpaa. Virastosta tuli pyyntö, että tunnustelisin noin alustavasti... He sitten soittavat sinulle...
Kyse on erityisluokan oppilaasta, joka on jo kerran tuplannut ja taas on edessä luokalle jääminen. Poika ei testien mukaan ole tyhmä, mutta sitäkin haasteellisempi, siis mahdoton. Poika joutaa kierrätykseen. Isä siirsi tarhasta toiseen, aina kun tädit uhkasivat testeillä.

Kun koulu alkoi, vaihtuivat opettajat tiuhaa tahtia ja nykyinen erityisopettaja (on muuten mies) sanoo, ettei kestä - joko hän tai poika lähtee. Arvannet kumpi! Tämä Miro villitsee muut oppilaat, konttaa lattioita, puree, potkii ja paiskoo tavaroita, ei pysy pulpetissa. Opetusvirasto ehdottaa, että ottaisit pojan joksikin aikaa, kunnes seuraava paikka löytyy. Sen siitä saa, kun pitää luokallaan noita erikoisuuksia, sanoo rehtori vahingoniloa äänessään.

Jäin miettimään miten voisin onnistua ja ylipäätään voisinko? Miten kesytetään poika 25 oppilaan luokassa, kun erityisopettaja kahdeksan oppilaan pienryhmässä ei onnistunut? Ehkä avain onkin juuri siinä: lauman paineessa, mallioppimisessa. On pirun vaikeaa olla luokan ainoa ilkimys. Ehdotus oli niin kutkuttavan älytön, että tartuin tilaisuuteen.

Tarvittiin jotain uutta, odottamatonta. Tavalliset puitteet, pulpetti ja opettaja eivät toimisi. Tarvittiin taikuutta, aimo annos huijausta ja siinä minä olen mestari.

- "Tämä huone ei ole mikään tavallinen luokka, ilmoitin Mirolle. Tämä on  tiikerinpentujen pesäkolo ja minä olen emotiikeri - muistakin se."


Kului kaksi päivää ja tapasin Miika-isän. Kuulin tarinan:

- Miro oli rasittava jo vauvana: imi tissiä tunnin, spuglasi, nukkui tunnin, parkui tunnin, söi ja spuglasi... vuorokaudet ympäri. Kun Miro vielä konttasi vaipoissa, äiti, Elisa, otti ja kuoli. 

Ei siitä naisesta äidiksi ollut. Sitä piti vahtia, pudotti pojan pari kertaa eteisen klinkkerilattialle ja muuta sellaista. Talonmies löysi Elisan yhtenä aamuna rappukäytävästä oksennukseen tukehtuneena. Se oli saanut avatuksi ulko-oven ja limajuovasta päätellen ryöminyt portaita kolmannen kerroksen tasanteelle. Siihen kotioven eteen se sitte sammui. Oli se yrittänyt raapia ovea, mutta ei ylettänyt ovikelloon. 

Miro siirtyi pulloruokintaan ja lopetti parkumisen, vikisi vain. Naapurin eukko kävi välillä vahtimassa poikaa. Se kysyi: josko olin pannut merkille, ettei Miro jokellellut niin kuin sen ikäisten tapana on? 
Silloin huomasin, ettei pojasta lähtenyt pihahdustakaan. Siitä oli tullut Elisan kuollessa kiltti kertaheitolla, sellainen rääpäle, helppo hoitaa, ei tapellut vastaan edes haalareita puettaessa. 

Kerran Miro keikkui tuolilla ja putosi selkänojalta, ranne murtui ja otsaan tuli paukura. Pojalta pääsi räkättävä rekkakuskin nauru, sylki lensi ja housut kastui, mutta silmät ei. Naurunräkätys jatkui sairaalan hoitopöydälle nostettaessa. Poika veti vaan välillä henkeä ja jatkoi räkätystä, kun hoitaja väänsi kättä. Ihmettelivät potilaan reippautta. Lääkärikään ei huomannut, että nyrjähtänyt se poika oli, työnsi vaan käteen tikkukaramellin ja pörrötti tukkaa. Naapurin eukko oli ainoa, joka sanoi suoraan, että lapsen päästä irtosivat saranat jengoiltaan, kun siltä äiti kuoli. Se eukko ymmärsi, mikä oli homman nimi, kun sillä oli itsellään viisi enemmän ja vähemmän epäkelpoa jälkeläistä. 

Kun Miro täytti kolme vuotta, kutsuttiin kummit kakkukahveille. Miro istui mykkänä potalla ja ähki, nousi sitten, katseli tutkivasti pökäliä ja potkaisi potan kumoon. Sisältö valui olohuoneen matolle. Poika potki pottaa kuin jalkapalloa ja karjui: "gagga daadana" - pojan ensimmäiset sanat. Ei ollut aikaisemmin asiaa. 

Mikään ei enää kelvannut sille kakaralle. Mukit, muusit, autot, ketsupit, kengät, mehut, legopalikat lensivät seinille ja poika karjui: daadanan gagga, daadana... Yhtä saatanan kakkaa poika on ollut siitä asti.

Isä nielaisi, puhe pysähtyi. Tuliko jo kaikki? Mies vain tuijotti täriseviä käsiään ja sai viimein yskittyä suustaan:
- Tultiin sitten tänne, tänne näin... sanoivat, että sinä osaat tehdä sille jotain.. osaathan?
- Yritän, mutta en takaa osaavani. Tässä työssä ei anneta takuita.

Jatkuu...