Nukenraato, kun Sanna-Kaisa haudattiin elävältä

Istun vintin nurkassa savisen kukkaruukun päällä ja selailen kellastunutta lehtipinoa. Sormiini osuu Catalogi vuodelta 1987/88: ihania antiikkinukkeja, yhdellä niistä tuttu katse ja nököhampaat – minun nukkeni, minun Sanna-Kaisani – melkein.

Kerron nyt sinulle nukkeni surullisen tarinan. Yritän olla itkemättä. Yritä sinäkin!

...

Rutistan sylissäni Sanna-Kaisaa. Siihen änkeää Milla. Milla on minun paras ystäväni - jos ei koiria oteta lukuun, sillä Musti on kyllä parempi. Sanna-Kaisa on kuttaperkkapää. Muuten hän on kangasta. Ei semmoinen pikkupenskojen lötkö mollamaija, vaan kireästi ommeltu. Hän on hoikka pillikinttu ja osaa heilutella jalkojaan niin kuin naiset.

Sanna-Kaisa haudattiin elävältä.

- Eikä se ole kenenkään syytä, sanoo Milla. Oma on vika. Itseään saa syytellä. Miksi suurenteli silmiään. Kuka käski, tuhahtelee Milla. Hän tietää asioita, kerta hän lukee sanomalehteä.

Sanna-Kaisalla oli ennen punaiset posket. Sitten kun hänet kaivettiin haudasta, oli nahka raapiintunut naarmuille. Minä rupesin itkemään, mutta Milla oli kovana ja kielsi vetistelemättä.

- Jos säälii syntistä, niin synti tarttuu, tarttuu niinkun Erikeeper, eikä irtoa. Jos väkisten irrottaa syntiä niin nahka repeää mukana. Sitäkö sinä tahrot? Milla tivasi.

Sanna-Kaisan silmät oli maailmankauniit. Milla lohduttaa, että samalta ne näyttää nytkin, vaikka kalisevat pään sisällä. Nyt Sanna-Kaisa katselee reikäsilmillä, kun minä häntä heijaan. Ennen hän osasi räpytellä ripsiä ja sulkea luomiläpykät, jos päätä sopivasti kallisti, nyt hän vaan tuijottaa.

Milla halaa minua lujasti ja sanoo lempeästi:

- Kyllä mä ymmärrän. Sä olet vähän pöljä, eikä pöljät heti tajuu, millon pitää olla lujana, Katsos nyt on kaikilla pare olo.

Sanna-Kaisan kuului maata haudassa seitsemän yön ylitse. Se oli sopiva rangaistus. Sitten hänet kaivettiin ylös. Minä pelkäsin, että Sanna-Kaisa kokonaan kuoli, mutta Milla selitti, että Sanna-Kaisa voidaan tarvittaessa haudata vielä kuusi kertaa, kerta nukeilla ja kissoilla on seitsemän henkeä.

-Kato, nyt sä voit turvassa leikkiä tolla, kun se ei enää ylpiste eikä suurentele silmiään, kerta se on sopivasti ruma ja sokee, Milla lohduttaa iloisesti.

Minä sitä Sanna-Kaisaa rakastan. Hän hymyilee suu rakosellaan ja hänellä on kaksi valkoista nököhammasta – tai ennen oli. Toinen hammas irtosi haudan levossa.

Sanna-Kaisalla on valkoiset pikkupöksyt, pitsiä lahkeessa ja ihana mekko. Mekon helmaan äiti on ommellut sinisiä kukkia.

- Turha koreus on turmioksi, Milla tietää ja käskee repiä housupitsit.

- Sinun kuuluu sitä kurittaa, kerta olet sen äiti. Pakko, ymmärrätkö?

Minä kiskon röyhelöt irti, mutta Milla lupaa leikata korkkiruuvikiharat, kerta hän on parempi saksija.

- Ei auta! Sanna-Kaisa on jo ehtinyt vajota syöveriin. Olis tarttenut nöyryyttää sitä ajoissa. Kyllä nukkekin voi ylpistyä ja langeta. Liian myöhään tuli kuritus.

Jatkuu...