Onnellisten maa

Suomi on maailman onnellisin maa (The World Happiness -raport). Uutiset hehkuttavat onneamme päivästä toiseen. Tilastotietoa on toki uskominen. Uskomme myös vanhan hokeman, että ”on lottovoitto syntyä suomalaiseksi”. Onko sekin totta vai tarua? On ja ei sittenkään ole aina.Talutan eteesi kaksi esimerkkiä ”lottovoitoista”. Ensimmäinen esimerkkilapsi on ”Onnellisten maassa” syntynyt Viljami ja toinen ”Hymyn maasta” paennut  Tung.

on lokakuun 30. päivä parakkikoulussa. Olen hätistellyt ekaluokkalaiaset kotimatkalle, mutta itse jään siistimään pahimpia sotkuja, sillä tällä viikolla opettajan koulutunnit jatkuvat ”vanhempain vartteina”. Vuorossa on Viljamin ja Tungin perheet. Ensin tulee Viljami ja taluttaa äitiään luokkaan. Ovat reilusti myöhässä.

- Tule nyt Mairre, houkuttelee poika äitiään siirappisella äänellä ja kiskoo.
Maire haroo vastaan, tarttuu uhmakkaana oven kamanaan, löytää sitten tasapainon ja siirtelee taas jalkojaan. Kättelemme. Naisen käsi on veltto ja kylmännihkeä. Ohjaan Mairen kyynärpäästä tukien istuimelle. Kiusallista. Onko Maire aina tokkurassa vai eikö hän uskalla tulla koululle selvin päin? Pitääkö kirvelevät koulumuistot ensin hukuttaa? Niin tai näin, mutta palaverin on sujuttava, lapsi ei saa menettää kasvojaan. Naisen katse harhailee hetken seinillä. Sitten hän kuittaa näkemänsä nasevasti:
- Ja paskat!

Pyydän Viljamia istumaan äidin viereen ja alan asiallisimmalla äänelläni kertoa luokan kuulumisia. Näytän nousevana käyränä Viljamin kehityspyrähdykset. Tiedän, ettei nainen tajua puhettani, mutta Viljami kyllä ymmärtää. Pojan posket kuumottavat ja silmissä kiiltää toive tulla kehutuksi. Ja minähän kehun.

- Mairre, hryhdisty ny, kato tahrkkana! Mehän sovittiin, maanittelee poika äänessä hätä.

Mairen rähmäiset silmämunat ovat kuin sylkykupista nostetut. Niillä hän tuijottaa jotakuta, joka ilmeisesti istuu opettajanpöydällä kirjapinon päällä. Tekisi mieli huitaista pikku-ukkoa aapisella. Olen kerännyt valittuja paloja Viljamin piirustuksista. Selailen niitä ja kerron mikä missäkin yllättää iloisesti ainakin opettajan. Maire ei ylläty, toteaa:
- Vituttaa niin perkeleesti!

Viisainta päättää palaveri hyvän sään aikaan, ajattelen ja nousen.
- Kiitos käynnistä! Oli oikein mukavaa tutustua sinuun, Maire, näin kasvokkain. Hyvää kotimatkaa!

Viljami huokaa, tarttuu äitiä kädestä kuin kuritettu koiranpentu. Kätken kaksi kis-kis-karkkia pojan hikiseen nyrkkiin. Katselen, miten Poika taluttaa äitinsä varovasti portaista asfalttipihalle.

Mitä minulle jäi käteen tästä tapaamisesta? – kourallinen kirosanoja, muutama tokkurainen lause ja hapanimelä löyhkä. Siis paljonkin. ’Koulun on kunnioitettava kodin arvoperustaa, sillä vanhemmilla on päävastuu kasvatuksesta’ lukee opetussuunnitelmassa. Sossutädit pönkittivät seteleillä äiti-lapsi -suhdetta. Setelit valuivat nesteinä äitikullan kurkusta.

- Onko järkeä, olen kysynyt sossuilta, sillä Mairea lainatakseni ´vitutti niin perkeleesti´. Ja saanut vastauksen:

-Niin kauan kun pojan koulu sujuu ongelmitta, ei ole syytä huolestua.

Äiti varasti pojaltaan lapsuuden saamatta syytettä rikoksesta. Tosin mitä se olisi hyödyttänyt, sillä Maire oli syyntakeeton kleptomaani.

Jätän oven auki käytävään ja avaan ikkunan. Piirustukset lepattavat läpivedossa. Taulunreunaa koristaa paperinukkeparvi. Reunimmaiselta metsänkeijulta irtoaa hahtuvatukka ja keiju liitää lennokkina opettajanpöydän alle. Eihän se sovi – kaljupäinen keiju! Kumarrun kontilleni ja kurkotan. Silloin kuulen supatusta eteisestä. Vikkelät sanat ryöpsähtelevät, matala ääni ja kaksi helmenkirkasta. Tulivatkin jo!

Kömmin pystyyn. Jään seuraamaan miten pikkuruinen Tung esittelee vanhemmilleen parakin eteistä. Hän on kuin lelulaatikosta nostettu marionetti, kädet viittoilevat, kasvot loistavat. Sanoja en ymmärrä. Mutta ei se mitään! Isä ja äiti Wu huokailevat: Oih, oih! Vanhemmat kumartelevat kuin olisivat tulleet temppeliin. Minäkin alan katsella ihmeissäni käytävää. Näen ovia: yksi vie keittiökopperoon, toinen naapuriluokkaan ja kolmas opettajainhuoneeksi nimettyyn komeroon, jonka lattialankkujen alla lepää rotanraato. Ikkunan sisäruutu on rikki, seinillä kuraläikkiä, katossa vesivaurio, vessanoven maali on lohkeillut, eteisen lattialla märkää, ratisevaa hiekkaa ja pari likaista villasukkaa. Oih, voih! huokaan minäkin.
Kumartelemme. Tung toimii taitavana tulkkina. Kesän aikana tämä merkillinen lapsi on oppinut pihaleikeissä auttavasti suomenkieltä. Nyt hän esittelee vanhemmilleen luokan riemunkirjavaa koristelua. Vaikka käytävässä olikin nähtävissä remontin tarve, niin luokassa ei. Sinitarratahrat, lohkeilleen maalin tummat läikät peittyvät tasan tarkkaan lasten piirustuksilla. Suuret korennot lentelevät katossa, jättiläiskukat ja köynnökset peittävät seiniä. Kuljemme peukaloisina Ihmemaassa.

Herra Wu on tukeva, kuukasvoinen mies: puku, solmio ja kiillotetut kengät, rouva Wu taas pieni siro posliininukke, kapea hamonen ja kimonopuseron helmassa käsin kirjottuja jasmiininkukkia. Pikku Wu’lla on kouluasu vaihtunut juhlatamineisiin. Kiskaisen pusakkani suoraksi, potkaisen tossuni opettajanpöydän alle piiloon. Juuri kun ymmärrän hävetä omaa olemustani, saan kuulla olevani parasta kaikessa. Isä Wu ojentaa minulle rapisevaan paperiin käärityn silkkihuivin. Äiti Wu asettaa pöydän kulmalle rasian itse leipomiaan kevätkääryleitä. Kumartelemme. Olen oppinut tänään mandariinikiinaa, osaan huudahtaa ”Oih!”.
Saan selville, että Tung kertoo joka päivä perheen päivällispöydässä koulusta kaiken, aivan kaiken. Poika ehti käydä koulua Hongkongissa puolisen vuotta kesken pakomatkan. Nyt Tung tulkkaa:
- Kuliaisesti kävin, minä hyvä poika, muta opetaja lyö kepilä. Pelko suri. Ei leikiä, ei hauska, ei hyvä. Suomi eri tapa, paljo onnen aika. Opetaja on rakas, pelko pois, ystäviä on, kaiki ystäviä. Se hyvä. Ei mikään vika, kaiki hyvä, oikein hyvä. Kitos!

Joskus on onni syntyä Suomessa, joskus ei. ’Kaiki hyvä, ei mikään vika’ on emävale. Sosiaaliturvan verkossa on lapsen mentävä repeämä, eikä sitä opettajan parsinneulalla kursita.

Kun suljen parakin oven, lehahtaa tilhiparvi lentoon marjojen täplittämästä pihlajasta ja hyinen usva hiipii avo-ojasta nurmikolle.

Haluatko tietää saiko Viljami katkaistua napanuoran äitiinsä? Paljastan sen verran tapahtumien käänteistä, ettei napanuoran katkaisuun tarvittu lastensuojelun tätejä. Tarvittiin uutuuttaan kiiltävä, terävä leipäveitsi. Se riitti.

Tarkemman tiedon voit lukea aikaisemmasta blogista: 22.10.2015 ”Varastettu lapsuus”