8.12.2017

PAULI - jäinen lapsi, osa 13




Maaliskuun 30. päivä

Pitkä päivä. Pauli on uupunut. Hän kyyristelee kuin piesty koira. Terävät olkapäät suojaavat niskaa. Jos joku nyt häntä hipaisisi, olisi isku kasvoihin luja. Mietin keinoa luotsata lapsi puhtain paperein vielä tämän päivän karikoista. Silloin Pauli tulee luokseni. 
-       Se, se, se, poika syljeskelee sanoja suustaan.
-       Käärmekö?
Poika nyökkää ja yrittää puhua, ääntä ei tule, hampaat ovat takertuneet yhteen. Silmät eivät ole enää tyhjät. Ne huutavat.
 Tartun poikaa tukevasti kainaloista, nostan, teen tietä luokan perälle. Laitan Paulin makaamaan jättitiikerin syliin, Nallen kainaloon.
-       Pauli, olet hernepussi, rento ja painava hernepussi. Sulje silmät. Laske laiskasti herneitä. Olethan hernepussi. Saat nukahtaa. Kun tunti päättyy, minä kutittelen sinut hereille.

Katson lasta. Sinut, Pauli-pieni, olisi helppo heittää kouluaidan yli. Sinä heikennät koulutuksen tuloksellisuutta, et saavuta opetussuunnitelman tavoitetasoja. Lentäisit kuin hernepussi. Kun kutkutan poikaa jalkapohjasta, välähtää Hernepussin silmissä naurunpilkahdus. Luottamus on saavutettu – vihdoinkin.

Huhtikuun 10. päivä


Pauli ja Lassi ovat jo viikkoja juosseet pihalla rinnakkain ja tulleet sisälle toisiaan kaverillisesti tuuppien. Ensin minua kylmäsi tämä eriparinen ystävyys. Jos isompi suuttuisi, jäisi pienemmästä märkä läiskä lattialle. Sitten tajusin. Ei isompi suutu – ei tarvitse suuttua. Toiset oppilaat, opettajat, poliisi, isä, lääkäri, ihmiskunta, me olemme jokainen erikseen ja kaikki yhdessä pelottava uhka… paitsi pikkuruinen Lassi.

Kohta on kulunut puoli vuotta siitä onnettomasta aamusta, jolloin Pauli ja opettaja Röytiö ottivat yhteen. Onneton vai onnekas aamu? Siinä rytäkässä lohkesi Paulin jäämuuriin särö. Tuli höyhenen kevyt Lassi, istui jäälohkareen kylkeen, sytytti halkeamaan kynttilän pätkän ja jää alkoi sulaa pisara pisaralta – dilp, dolp, dilp. Minä olin raapinut sileän lohkareen pintaa kynnet kirskuen. Olin käyttänyt hitsausliekkiä ja lämpöpuhallinta – tuloksetta. Tarvittiin mitätön tuikku. 

Pauli suojelee ystäväänsä. Ei ongelmatonta. Lassi on varmassa turvassa pahalta maailmalta, mutta onko paha maailma turvassa? Jos Pauli kokisi jonkun uhkaavan Lassia, hän olisi valmis tappamaan puolustaakseen. Ei vaaraa, tyynnyttelen itseäni, kukaan ei onnistu Lassia kiusaamaan, ei edes pihalla. Turvaverkko toimii, kaksikymmentäkolme tarkkaa silmäparia, pikkutiikerit vahdissa.
  
Nyt Pauli ja Lassi kykkivät lattialla kylki kyljessä, jäälapsi ja untuvikko sylityksin. He rakentavat muuria palikoista, tukevaa, lujatekoista muuria. Lassi hymyilee ja puhelee, ehdottaa, että tehtäiskin kolo muurin juurelle, kolo josta voi kulkea, ei iso, ihan pieni vain, sellainen, että marmorikuulat ja sisiliskot mahtuvat. Lassi saa ylipuhuttua Paulin. Marmorikuula vierii kolosta. Lassi kerää laatikosta muovisisiliskot ja antaa ne kirjavana keränä Paulin käsiin. Silloin näen ensikertaa Paulin hymyilevän toiselle ihmiselle. Lassi on opettanut ystävälleen jotain, mihin minä en ole pystynyt, jotain, joka olisi jäänyt oppimatta erityisluokassa ja sairaalan terapiassa, jotain jota ei opita ammattiauttajilta. Tarvitaan ikioma ystävä.

Kaverukset kierivät lukunurkkaan, istuvat solmussa. En tiedä kumpi on kumman kainalossa. He lukevat vuorotellen – Lassin lähteenkirkas lapsenääni ja Paulin käheä, katkeileva puhe. Pojat ovat valinneet luettavakseen kirjan ’Ilmarin ihmelääke’. Senhän arvasi!

” Ilmari antoi paksun ruskean nesteen valua hitaasti lusikkaan. ’ Suu auki, Mummo’, Ilmari sanoi. Vanha noita-akka avasi pienen ryppyisen suunsa niin että inhottavan vaaleanruskeat hampaat näkyivät.
’Sillä lailla!’ Ilmari hihkaisi. ’Niele se!’ … Ilmari astui askelen taaksepäin nähdäkseen paremmin, miten aine toimi… Mummo rääkäisi ja lensi ilmaan aivan kuin joku olisi yllättäen kytkenyt sähkövirran hänen nojatuoliinsa. Hän lensi kuin vieteriville, eikä tullut alas. Sinne jäi roikkumaan ilmassa noin metrin korkeudelle yhä istuma-asennossa… silmät pullottaen, tukka pystyssä”. (Roald Dahl) 

Lassi kikattaa ja Pauli innostuu. Mainiota harjoitusta – ei vain lukuharjoitusta, vaan käytännön vinkkejä aiheeseen ’miten myrkytän isoäitejä ja muita hankalia sukulaisia’. Terapiaa: mitä turhia ja hälläväliä – lyödään läskiksi arjen masentavat ihmissuhteet.
”Mummo paisuu, venyy, kutistuu ja viimein katoaa.”

Lapset kietoutuvat entistä tiukemmaksi  umpisolmuksi. Enää en osaa sanoa mistä Lassi alkaa ja mihin Pauli päättyy.
JATKUU...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos viestistäsi!