Huhtikuun 16. päivä
Välitunti on alkanut. Lapset riehuvat pihalla, käytävä on tyhjä. Kannan täytettyä jäniksenraatoa takaisin vitriiniin. Sen varpaista pilkottavat rautalangat ja lasisilmissä on harmaakaihi.
Äkkiä räsähtää! Näen lapsen sukeltavan ulko-oven lasin läpi, sukeltavan pää edellä. Jänis putoaa käsistäni lattialle. Matkaa ovelle on vain muutama metri. Koppaan pojan syliini.
- Pauli! Paulihan se siinä! Kaikki hyvin, ei hätää. Joku naarmu – ehkä. Ne paikataan, sanon ja tunnustelen, onko lasi viiltänyt kaulavaltimon. Entä silmät?
Huudanko apua? Ei, ei vielä, lapsi säikähtää! Tunnustelen hänen jäseniään, kaula, niska ranteet… katson käsiäni…ei veritahroja… kasvot, jalat… vain punainen juova kämmenessä tihkuu pisaroita.
- Olipa sinulla mahdoton kiire, kun et ehtinyt avata ovea.
Pojan hiukset värjäytyvät hitaasti punaisiksi.
- Naarmu päänahassa. Se puhdistetaan. Kokeillaan vielä, onko jokin kohta kipeä… sattuuko tämä?
Käytävää kulkee opettajakunnan kuopus, Tuomas. Kiitos Kaitselmus, että juuri hän!
- Oletko kultainen ja valvot sisääntuloa. Lasia on kaikkialla. Minä menen paikkaamaan Paulia.
Tuomas ymmärtää vähästä, ei voivottele, ei päivittele, vaan alkaa partiolaisen tarmolla järjestää turvallista kulkuväylää. Siinä pojassa on teoria ja käytäntö samassa paketissa. Nuoret miehet ovat koulun käytävillä katoava luonnonvara. Täällä ei uralla edetä eikä tulospalkkausta tunneta. Maisterintutkinnolla on kysyntää yritysmaailmassa. Kouluun jäävät nalkkiin saamattomat tossukat ja onneksi myös kummajaiset, joiden arvomaailmaa eivät kilpailuyhteiskunnan lait säätele.
Talutan lasta kainalossani ja sieppaan toiseen käteeni lattialla lojuvan jäniksenraadon. Pyytelen muumiolta anteeksi kolhuja ja puhaltelen sen käpäliä. Ilmaan pöllähtää formaldehydipölyä.
- En mä tehnyt… en mitään, takeltelee poika. Mä olin vaan… se lisko tuli kohti … silmät paisui, nahka repes…
- Muodonmuutoksia, niitähän sattuu koulumaailmassa.
Käsitän Paulin kauhun. Olen ollut ensiluokkalainen, minäkin.
***
Koulun piha oli eksyttävän suuri ja hernekeittopäivinä käveli valvojana mustiin puettu nainen – liian korkea ihmiseksi. Välillä nainen teki salakavalia syöksyjä ja tuijotti meitä vahdittavia ulkonevilla kameleontin silmillään. Silmät muljahtelivat kuopissaan. Pelkäsin, että ne putoavat ja kierivät kovaksi tallatulla hiekkapihalla kuin kuulat fortunapelissä.
En tiedä miten opettaja sen teki – päätään kääntämättä hän katsoi joka suuntaan. Hän näki samanaikaisesti oikealle ja vasemmalle, yhtä vaivattomasti taakseen kuin eteensä. Tärkeä taito kävelevälle rangaistusautomaatille.
Kun valvoja tuli minua kohti, jähmetyin paikoilleni, jalat eivät juosseet, vaikka käskin niiden paeta. Tunsin painuvani kasaan, luhistuin ja hajosin ilmaan kuin päälle astuttu savusieni, tuhkamuna.
***
Huhtikuun 22. päivä
Paulilla on paha päivä. Ei haittaa – minulla on avaimet! En väistele enää lapsen pahantuulen puuskia. On varaa päästää henkien taistelu valloilleen.
- En tee! Varmana en tee!
Poika ei suostu laskemaan.
- Tyhmää! Typeriä tehtäviä!
Minä tuputan monistetta pojan pulpetille ja Pauli kiehuu kiukkua.
- En tee, en kyllä tee, YMMÄRRÄTKÖ NUIJAPÄÄ! laukoo poika paino joka sanalla.
Täydellinen hiljaisuus. Lapset tuijottavat opettajaansa: Kukaan ei ole vielä tota nimitellyt nuijapääksi. Nyt se suuttuu!
- Nuijapää, sanon vakavana. Itse olet nuijapää. Opettajia ei nimitellä nuijapäiksi. Opettajien muodonmuutos on jo ohi. Jos on pakko nimitellä, on sinun sanottava ’senkin sammakko’.
Hiljaisuus jatkuu, me kaksi, oppilas ja opettaja, tuijotamme toisiamme. Viimein Visa-Ville, luokan älykkö, älyää vitsin ja alkaa nauraa kihertää. Nauru tarttuu ja ulottaa lonkeronsa myös Pauliin. Hekotamme yhdessä. Ja Pauli alkaa laskea.
On aika ottaa ohjelmaan sammakonpojan kehitysvaiheet. Niin, ja tietysti myös käärmeet.
JATKUU...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos viestistäsi!