23.12.2017

LASSI - tähtisilmä, osa 6


Hoosiannaa ja lumisohjoa

Marraskuun 29. päivä


- Puistelkaa jalat, varisuttakaa lumet, puistelkaa ... hokee valvoja.
Oppilaat tottelevat, kuralumi ei. Se kulkeutuu sadoissa saappaissa luokan ovelle asti. Lapset hyppelevät lätäkköruudukkoa kynnykselle. Villasukat kastuvat väistämättä. Naapuriluokasta kantautuu käytävälle virrenveisuu. Voimallinen Hoosianna liukastelee vetisellä lattialla.

kello 10
Kirjastosta vastaava Maiju on kerännyt opettajainhuoneeseen jouluista luettavaa. Käteeni osuu Topeliuksen satu 'Tähtisilmä'. Kummemmin miettimättä nappaan kirjan ja ryntään puolijuoksua luokkaan. Lapset ovat lentoon lähdössä. Ilmassa on kihelmöivää jännitystä, sillä huomenna avataan ensimmäinen kalenteriluukku. Nyt toimii vain satu. Katson kirjan ensimmäistä aukeamaa ja etäiset muistikuvat heräävät horroksesta sana sanalta - kerran oli pieni lapsi ja suuri satu.

Otan liidun. Toisessa kädessä liitu, toisessa kirja alan kertoa. Havahdun tuttuun tunteeseen - minua tuijotetaan. Vilkaisen luokkaa ja kohtaan Lassin katseen. Pojan totiset silmät seuraavat minua herkeämättä kaikkialle, väsymättä koko pitkän päivän. Katse polttaa kuin polttolasi. Vedän ensimmäisen pitkän vedon. Luokka hiljenee, seuraa noiduttuna liidun liikettä. Aina sama taikavoima - liituviiva. Se hiljentää tehokkaammin kuin opettajan tasajalkahypyt.

Taulun pinnalle piirtyy jylhä tunturimaisema, hankien hohto, revontulten loimu ja lämpimiin poronnahkoihin kiedottu nyytti, lapinlapsi, pulkasta pudonnut, yksin yössä, ei itke, katselee tähtiä, tähdet katselevat lasta ja niiden loiste jää lapsen silmiin. Sudet ympäröivät pikkutytön, mutta eivät tohdi tähän koskea.

Tarinassa on tenhoa. Luokassa harras hiljaisuus. Taulun pintaa viistää liitu kuin linnun siipi. Niin joutuu lapsi toisen matkalaisen, uudisraivaajan, rekeen. Tähtisilmä saa kasvatusäidin ja kolme pellavapäistä kasvinveljeä. Mutta uusi äiti pelkää lapinlapsen katsetta, tytön silmien salaperäistä voimaa. Lapsi taltuttaa katseellaan vihaisen koiran, riitelevät veljekset ja näkee uuden äitinsä ajatukset.

Hätkähdän. Olin unohtanut - satu on julma. Ei mikään pikkulasten joulusatu, vaan aikuisten kauhutarina, liian tosi, liian lähellä. Vesitän tarinan. Annan lapinlapsen laulaa:

"Tähdet pienet tuikahtaa
kesken tyyntä iltaa.
Revontulet hulmuaa
tehden kaarisiltaa.
Tähti kirkas viestin tuo:
joulu saapuu lapsen luo."

Sitten jätän Tähtisilmän leikkimään tuvan lämpimään.

Kun lapset värittävät revontulia ja piirtävät tähtituiketta, luen itsekseni sadun loppuun: julmuutta, taikauskoa, ennakkoluuloja. Kasvatusäiti kauhistuu lapsessa piileviä noitavoimia. Hän sitoo seitsemän villahuivia tytön silmille ja pudottaa tämän maakellariin. Mutta mitkään huivit eivät estä lasta näkemästä. Naapuritalon rasistinen eukko, Murra, saa viedä Pikisilmän, erirotulapsen takaisin tunturiin.

Katselen luokkaani, kuuntelen sen keskittynyttä tuhinaa. Lapset ovat unohtaneet opettajansa. Yksi ei - Lassi. Poika katsoo lävitseni. Minä iso, ruma aikuinen siivoan ajatukseni. Lassilla on tähtisilmät. Niissä on yötaivaan syvyys - yhtäaikaa yön pimeys ja tähtitaivaan kirkkaus. Jos sitoisin Lassin sokoksi, pureutuisi katse huivien läpi, polttaisi kankaisiin reiät ja lapsi näkisi.

JATKUU...














Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos viestistäsi!