PAULI - jäinen lapsi, osa 2

Elokuun 30. päivä

Paulin omakuva: Hän saapuu kouluun laskuvarjolla, puukko toisessa kädessä, toisessa stiletti. Taustalla aseiden piippuja. koulun nurkan takaa tulitetaan. Sisällä taistellaan.

On kotiinlähdön aika. Pauli, aikapommi, tikittää pahaenteisesti. Onneksi tämä päivä on ohi. Tytöt nahistelevat vaatenaulakolla. Paulin äiti etsii lastaan, löytää, ottaa kädestä. Poika tarttuu äitiä ranteesta luisella otteella ja vääntää. Kipu vihloo naisen kasvoilla. Pauli katsoo kylmin silmin.

-       Älä nyt, kulta! Voit juosta edeltä. Onhan sinulla avain tallella?

Etsin paria kuraiselle tarratossulle... halaus… lippis hukassa… Lillin takista katkeaa renksu… vilkutus… Jussin poskipusu osuu korvaan… Saara kulkee takaperin… huiskuttaa… kompastuu Epun reppuun… muksahtaa pyllylleen… Hei, hei, heii!

Paulin äiti seuraa katseellaan lasten lähtöseremonioita. En voi estää häntä näkemästä, en vaikka haluaisin. Toisten äitien lapset oman jääkimpaleen rinnalla – miltä tuntuu?

Nälkiintyneen näköinen nainen, yllä virttynyt poplari, ollut joskus hopeanharmaa, väritön tukka, väritön iho – koiperhonen. Ohut vana naftaliinin tuoksua seuraa perhosnaista. Ohjaan luokkaan, istutan tuolille keskelle iltapäivän kaaosta: piirustuspinoja, värikynäkasoja, muovailuvahamöykkyjä. Ilma on hengitetty moneen kertaan. Lapset lähteneet, jotain jäänyt: hikisten varvasvälien, riehumisesta märkien niskavillojen, makeiden pikku pierujen tuoksahdukset. Avaan ikkunan.

Aloitan jutustelun miltä-nyt-tuntuu –rutiinilla. Varon sanojani, sillä jos pyydystän koiperhosen, hajoaa se hyppysiini jauhomaiseksi pölyksi. Kuluneet kasvot, ylikasvanut permanentti, säkkyrää enää hiusten latvoissa, ei meikkiä… ei tartu kysymyksiini. Nainen kantaa jotain mielessään, jotain uuvuttavan raskasta. Äkkiä tokaisee:

-       Mies käski sanoa, ettei hän anna laittaa poikaa tarkkailuluokalle. Turha yrittää. Sanoo, että siellä kasvatetaan rikollisia.

Olen hämilläni.

-       Vai käski sanoa. Miksi hän ei tullut itse sanomaan?

-       Parempi, että minä toimin välikätenä, parempi ettei Erikille kerrottaisi kaikkea. Erik uskoo, että kurittamalla… ja minä pelkään, että...

-       En ole siirtämässä Paulia erityisluokalle. Niinkin saattaa käydä – aika näyttää. Toistaiseksi poika käyttäytyy kuten pitääkin – kovasti pinnistelemällä. Sitten kun hän ei enää jaksa jännittää, muuttuvat ongelmat näkyviksi. Mutta yhdessä olemme kova kasvattajapari: äiti ja opettaja.

Naisen katsetta peittää kiiltävä kalvo. Hyvin hitaasti alkaa vettä norua nenänvartta pitkin ylähuulelle. Hän ei häkelly. Itkee eleettömästi. Menen kaapille ja kiskasen vessapaperirullasta pätkän. Ojennan naiselle. Hän tarttuu käteeni ja rutistaa. Olen jotain mihin tarrata. Olen oljenkorsi.

          -   Mitä suinkin voit kertoa, kerro. Se auttaa minua välttämään virheliikkeitä.

              Ja nainen kertoo. Paulia yritettiin pari kertaa totuttaa päiväkotiin. Mies otti pojan pois, kun                  tädit ehdottivat perheneuvolaa. Pauli saa pikkuasioista raivokohtauksia, on pelottavan                          synkkä.

-       Pahinta on se ’mä tapan itteni’ -jankutus. Ja minä nyt olen tällainen hermoheikko kahden vahvan välissä, isän ja pojan. Lääkkeistä tulee tokkurainen olo, mutta ilmankaan en selviä. Yritän peittää itkut pojan silmiltä. Välillä se onnistuu aika hyvin. Vollotan vessassa pyyhe naamalla, niin ei kuulu.

-       Itke peittelemättä kun itkettää. Pitemmän päälle se on parasta. Muista, että sinun tehtäväsi on pitää huolta myös itsestäsi.

JATKUU...

Ennuste ei ole hyvä. Tiedätkö miten voi välttyä kohtauksilta?