28.11.2017

PAULI - jäinen lapsi, osa 3.




Syyskuun 2. päivä


Olemme lähdössä ruokalaan.
-       Ja nyt parijonoon, mars! Kuljetaan tönimättä, tuuppimatta. Eikö vain!
Mikko ja Eppu kinastelevat siitä, kumpi saa olla opettajan parina eli roikkua kädessäni.
-       Riita poikki – ei kumpi, eikä kampi! Luokan ovi avautuu vasta, kun on hiirenhiljaista.
Taion hiljaisuuden seitin lapsiparven ylle. Puhun kuiskaten. Taas temppu tepsii! Ensin kierreportaat alas, ei roikuta kaiteella. Hei, kävellään pystyssä, ei nuohota takamuksella joka porrasta, ei etuilla, ei tönitä, ei, ei, eeeih! Seitti on riekaleina.

Tiikerinpentujen vallaton peuhu ja opettajan kodikas marmatus näyttävät ärsyttävän Paulia. Katson huolestuneena pojan mykkiä kasvoja. Pauli-aikapommi tikittää. Jos aiot räjähtää, älä tee sitä tässä käytävällä, luokassa vasta, pyydän mielessäni. Juuri silloin Tiina tuuppaa jarruttelevaa Roosaa. Tyttö horjahtaa ja tönäisee edessä olevaa Eppua, Eppu Maria... Parijonon harvoja hyötyjä on saada aikaan dominoefekti: palikka kumoon ja kaikki muutkin kaatuvat hyvässä järjestyksessä. Jussi tuuppaa vuorostaan Paulia. Se on stiplu. Pauli syöksyy Jussin kimppuun ja kaataa tämän. Jussi on tukeva ja roteva. Hän pystyisi vaivatta nitistämään hyökkääjän, mutta ei hämmästykseltään ymmärrä puolustautua. Laboratoriorotan rääpäle istuu hajareisin pullean kotikollin vatsalla. Ei ole aikaa nauruun, ei aikaa eikä aihetta. Pauli alkaa takoa Jussin päätä lattiaan. Ehdin ajoissa. Työnnän jalkateräni Jussin kallon ja kivilattian väliin. Otan raivoavan Paulin tiukkaan syliotteeseen. Jussi nousee jaloilleen hämmästynyt ilme kasvoillaan. Kallo ei haljennut. Ponnistelen pystyyn Pauli sylissäni. Syrjäsilmällä näen miten lattialle levinneet dominopalat nousevat ja asettuvat tiukaksi jonoksi. Eppu tarttuu Oskaria hihasta, Visa-Ville kiskaisee rasavillin Riinan vierelleen ja Mamu ja Mimmi irrottavat halailuotteensa. Yleensä, jos poistun paikalta hajaantuvat lapset kuin marmorikuulat, vierivät pitkin käytäviä, pomppivat alas portaita, kieppuvat kaiteella. Se on oikea käytösmalli. En tahdo kieltää lapsilta villiintymisen riemua koulun ensimetreillä. Totteleminen on vaihtotavaraa. Vaihdan vapautta palasen kerrallaan johonkin vielä kiehtovampaan.

Mutta nyt on Tiikeriemo ja yksi pennuista verkkoon tarttuneena. Silloin toimitaan toisin. Luotan laumani orastavaan yhteishenkeen ja jätän heidät käytävälle. Kannan rimpuilevan Paulin lähimmästä ovesta sisään.

Nyt sen tajuan. Tämä lapsi on vaarallinen. Mitä on tehtävissä? Vaikka aloittaisin välittömästi erityisluokkasiirron järjestelyt, olisi vuosi kulunut ennen kuin siirto toteutuisi. Psykologin testeihin on viikkojen jono ja se on vasta esipuhetta. Byrokratian rattaat ratisevat hiekkaisina. Paha lapsi saa jauhautua soraksi, tukehtua tuskaansa. Minun tehtäväni on sammuttaa hänen huutonsa.

Raahaan Paulin opettajainhuoneeseen. Huone on tyhjä. Onneksi! Kaikki ovat tunnilla. Kanslisti kuulee Paulin tukahtuneen voihkinan ja ryntää sivuhuoneesta katsomaan, kuka kiduttaa ketä.
-       Vie ekaluokkalaiset syömään! Ovat jonossa, tuolla. Ole niin kultainen, saan pyydettyä, vaikka ääni katkeilee kurkussa. 
Hän ymmärtää ja poistuu käytävään. Putoan lattialle istumaan rimpuileva poika sylissäni. Jaksanko? Kestääkö selkäni. Poika potkii jalkojani, yrittää purra käsivarsiani. Lapsen terävät kotkankynnet ovat iskeytyneet kämmenselkääni. Kierrän oikean käteni sormet pikkupojan linnunluisten ranteiden ympärille. Sorminivelet loksahtavat lukkoon kuin käsiraudat. Ote pitää. Toisella kädelläni painan lasta otsasta estääkseni puraisut. Poika kamppailee hengenhädässä, tukka märkänä, kylmät hikipisarat kasvoilla. Lapsi haukkoo ilmaa, kuin jäälle nostettu kala, koettaa huutaa, mutta kurkusta purkautuu vain korahduksia.

Kuristusotteeni tulee nostamaan sinelmät lapsen ranteisiin – jos ylipäätään tämän kalpean olennon sisuksissa veri virtaa. Heti kun vähänkin hellitän, hän käyttää tilaisuutta hyväkseen: puree, kynsii, potkii. Tiedän, ettei minulla ole laillista oikeutta estää lasta telomasta itseään.

Istumme siinä sylityksin ikuisuuden. Kellon viisarit mittaavat ikuisuudeksi kaksikymmentä minuuttia. Viimein lapsi väsähtää. Muuttuu jääksi.

Huoneeseen on tullut opettaja Riitta Kojo. Hän tietää mehevimmät juorut ja hänen letkautuksilleen ei voi olla nauramatta. Nyt Riitta on hymytön. Hän taputtaa minua olkapäälle, kun kuljetan outoa lasta käytävään ja sanoo:
-       Nostan sinulle hattua, vaikka en totta puhuen ymmärrä onko järkeä. Antaisit olla. Etkö keksi parempaa tekemistä? 
Menemme tyhjään luokkaan. Istutan pojan pulpettiin. Siinä hän on – eloton vahakuva lapsesta. Äskeinen ponnistelu saa minut tuntemaan rajua väsymystä. Vapisen. Tahtoisin juosta ulos parkumaan. 

Ei ole varaa tehdä virheliikkeitä, en saa antaa piiruakaan periksi. Lapsi halveksii itkua tuhertavaa äitiä ja uskoo voittaneensa kamppailun, jos huomaa säikähdykseni.    
-       Miksi hyökkäsit Jussin kimppuun, selitä! kovistan lasta.
-       Tahdon repiä siltä aivot pihalle.
-       Et tarkoita mitä puhut.  
-       Tarkotan. Tahdon nähdä Jussin kasvot haudan pohjalla. Tahdon potkia hiekkaa sen naaman päälle, ja kiviä sen silmiin ja multaa ja kiviä ja kokkareita sen suuhun ja mutaa ja kiviä, hiekkaa…. Mä tapan jokaisen, jonka naama ärsyttää. Mulla on tappolupa.

Olen sanaton. Katson lapsen kasvoja. Vain kireä ääni kertoo raivosta ja tuskasta. Silmät ovat tyhjät.

Edessäni on lapsi, joka puistattaa. Voiko tuollaiseen poikaan kiintyä - siis aidosti,  teeskentely ei riitä? 


1 kommentti:

  1. Anonyymi2.12.17

    Löysin blogisi vasta tällä viikolla ja olen nyt lukenut alusta tähän postaukseen saakka. Pauli muistuttaa erästä omaa oppilastani. Itselläni ei vielä ole tuollaista rautaista kokemusta, josta ammentaa, ja siksi en aina edes tunnista niitä tunteita ja ajatuksiani, joita itsessäni on, mutta kirjoituksesi auttoi siinä.

    VastaaPoista

Kiitos viestistäsi!