25.10.2015

Jatkoa "Hiekanmuruja lauteilla" -tarinaan


Ohjaajat ovat ansainneet lepotaukonsa. He vetäytyvät lasikaappiin, josta näkee hallissa juoksevat lapset, vaan ei uimareita. Toinen syventyy lehteensä, toinen toppaa sokerikorppua kahvimukiin. Periaatteessa heillä on vastuu myös vapaauinnista, ei opettajalla. Vappu osaa ottaa rennosti. Hän lekottelee taukotilassa, minä kävelen vahtikoirana hallia päästä päähän. Katseeni siivilöi allasta kuin majakan valo, naaraan silmilläni pohjassa makaavaa hiljaista lasta, jota ei onneksi ole.

Ellu on räpiköinyt lasten altaasta suuren altaan matalaan päähän. Nyt tyttö hyppii ja huiskuttaa. Kuulen kimitystä:
- Opettaja kato, Ellu osaa!
Kas tyttöä, kun uskaltaa. Vettä on pikkuisella kainaloihin, uimataitoa tuskin nimeksi. Äkkiä Ellu lähtee kävelemään luokseni – on asiaa – kävelee pohjaa pitkin, vesi yltää leuan tasolle, sitten suun, silmien, otsan… tyttö ei pysähdy, ei käänny, nyt katoaa tukka veden alle, mutta lapsi jatkaa matkaa. Juoksen altaanreunaa lähemmäksi. Allas syvenee jyrkästi ja lapsi seisoo pohjassa kuin uppotukki tukka liehuen.

Aika lakkaa olemasta, liikkeet pysähtyvät, äänet katoavat, on vain kirkas veden pinta ja jossain syvällä pohjassa lapsen tukkaa. Parkaisen kauhusta. Tunto palaa jäseniini. Potkaisen puukengät jalastani. Toinen lentää veteen. Sukellan. Tartun tukkaan. Lapsi nousee pinnalle keveänä, painottomana kuin kaarnanpala. Porraskaide on kohta käteni ulottuvilla, kipuan, nostan tytön kainaloista kaakelireunalle. Vasta nyt ehdin huutaa apua. Riiputan lasta pää alaspäin. Tytön nielusta, korvista ja nenästä pulpahtaa pistävää kloorivettä. Ensimmäiset vinkuvat hengenvedot ja sitten:
- Hukuinko minä? tyttö nikottelee. Oikeesti, hukuinko?
- Etkä hukkunut, kultaseni. Onneksi et.
- Kato, mulla oli se asia – muistatko sinä mikä?
- Enhän minä millään voi muistaa sinun asiaasi, Ellu pieni.
- Jaa – ei Ellukaan sitten muista.

Valvojat juoksevat säikähtäneinä lasikopistaan. Ville onkii kelluvan puukengän ja heittää sillä minua otsaan. ”Ups!” Naapuriluokan lapset kerääntyvät ympärilleni virnuilemaan. Pojat röhöttävät ja tytöt tirskahtelevat. Taidan olla näky tukka lätimärkänä roikkuen – onneksi ei ollut ripsiväriä. Omat lapset tunkevat mukaan piiriin, toljottavat silmät selällään. Arvaan mitä niiden päässä raksuttaa:
- Ensin se huutaa, ettei opettajia kuulu kastella ja sitten hyppää itse vaatteet päällä veteen. Eikä se ollut suihkussa, eikä pessyt pyllyään.

En edes yritä selittää. Vahdit ovat jo vauhdissa ja minä pääsen vaihtamaan kuivaa ylleni. Onneksi varauduin pusakalla ja toppahousuilla pahimman varalle. En sentään ymmärtänyt, että rintsikat ja pikkupöksytkin voivat uida. Väännän niistä veden ja puen takaisin ylleni. On vilpoinen olo. Kuivaan nahkaani vessapaperin suikaleilla. Nöyhtä takertuu klimpeiksi kainaloihin ja haarojen väliin.

Kello 13.30 olen saanut lapsilaumani puettua. Harvoin olen näin iloinen metelistä. Mikä onnellinen näky: pitkä jono ihka eläviä pikkupoikia karvalakit korvilla, reput selässä. Enää yksi puuttuu: Oskari seisoo tumput suorina keskellä vaatekasaa. Puen väsähtäneelle pojanjötikölle talvitamineet ja tuuppaan hänet jonon jatkoksi.
- Ja nyt odotatte siinä pikku, piiikku hetken. Menen sanomaan Vappu-opettajalle, että me pojat ollaan lähtövalmiit.
Juoksen käytävää tyttöjen pukuhuoneen ovelle. Kuulen kaiuttimista uinninohjaajan tutun komennon ’ja nyt kaikki saunaan lämmittelemään’.

Hehkuvaposkiset tytöt seisovat sievänä jonona ja pälpättävät tukat vettä valuen.
- Hyvä, tytöt! Nyt menoksi!

Palaan käytävää omalle puolelleni. Pukuhuone on tyhjä. Piilossa – mutta missä? Tulin ainoaa ulosmenoreittiä. Veri humahtaa päästäni vatsanpohjaan. Alan paniikissa etsiä: penkkien alta, jos sittenkin kaapit…ei, ovat lukossa… kurkistan summamutikassa vessaan ja siivouskomeroon… sellainen kakaralauma ei mahdu niin minnekään. Eivät roiku katossa. Pesuhuone on tyhjä ja hiljainen, vain kuraiset saappaanjäljet ritilällä. Saappaanjäljet! Päässäni naksahtaa järjenvastainen yhtälö: nämä tottelemattomat ipanat ja käytäväkuulutus ’nyt kaikki saunaan lämmittelemään!’. Syöksyn saunaan. Kaksikymmentäkahdeksan lasta istuu lauteilla reput selässä, karvalakit korvilla, talvisaappaat jaloissa.
Pojat kyyhöttävät käppyrässä vain Juuso seisoo ryhdikkäänä käsi ojossa kuin Leninin patsas kädessä löylykauha. Kiukaalla kihisee. Tämäkin vielä! Löylynorot valuvat Juuson hatunreuhkan lipasta kuin rännistä.
- Mutta kun se setä käski, kehtaavat koltiaiset änkyttää silmiään räpytellen.
Tajuan karjahtavani jotain opettajan ohjesäännön vastaista. Ehdin hädin tuskin väistyä syrjään, kun pojat ryntäävät lauteilta ja lapsilauma seisoo jälleen jonossa. Hiljaisina!

Kuulen etäisenä kaikuna miten uimarit syöksyvät kiljahdellen saunaan. En jäänyt tarkistamaan oliko hiekanmuruja lauteilla. Toivon, ettei keneltäkään unohtunut reppua. Olisi vaikea selittää, miksi reppu istuu löylyssä. Ensi kerralla lisään kiellettyjen asioiden listaan talvitamineissa saunomisen ja hukkumisen.

Tytöt ovat menneet menojaan. Matka kouluun sujuu arvokkaasti kuin ruumissaatossa. En joudu korottamaan ääntäni, lausahdan silloin tällöin jotain kolkosti ja muistan murjottaa. Kääpiökansa tottelee nyökkäystä, käden heilautusta ja pysähtyy kun aivastan. Koulun portilla pokkani pettää ja pärskähdän hillittömään nauruun. Saan osakseni sääliviä silmäyksiä:
- No niin, nyt se sitten sekosi. Sitä ei saisi päästää kastumaan.



1 kommentti:

  1. Anonyymi4.11.15

    Olipa vauhdikas uimareissu ja todellisena sait sen tekstiksikin. Hienoa!

    VastaaPoista

Kiitos viestistäsi!