3.11.2015

Hikka-Likka - osa 1

On pyhäinyö Hietaniemen hautuumaalla. Etsin muualle haudattujen vainajien muistokiveä sytyttääkseni tuikun elämäni parhaalle ystävälle. Hän oli Hikka-Likka - pulu. Voi, miten minun on tänään tolkuton ikävä sinua, Hikka-Likka!  Tulit luokseni naapuritalon Jasperin kuraisella kämmenellä. Olit surkeinta mitä olin koskaan nähnyt: vaaleanpunaista nahkaa ja kesiviä karvatuppoja, hilsettä ja pulunkakkaa. Karvaton pääsi roikkui Jasperin sormien välistä. Minä olin seutukunnan eläintohtori, ikääkin oli hulppeat yksitoista vuotta. Tiesin miten ensiapua annetaan. - Hyvä löytö, tosi mahtavaa, Jasperi! kehuin ja patistin: Vikkelästi vessaan käsipesulle, tai kohta kutiset.
Jasper oli yhtä surkea rääpäle kuin kannettavansakin, räkäinen, paha ja hellyydenkipeä. Poika riippui takiaisena villatakissani minne sitten meninkin. Jasperi oli kulmakunnan taitavin kärpäsloukku ja hyönteisistä oli huutava pula, kun kasvattina oli tinttilapsi Tuittu. Jasperi rimputti ovikelloa uskollisesti joka aamu kuuden tuntumissa. Pienessä nyrkissä oli epämääräinen möykky litistyneitä kärpäsiä. Jasper pyydysti niitä roskapönttöjen ympäriltä. Kerran ihmettelin, miksi kärpäset eivät olleet kokonaisia. 
- No, perskele, purasin vähäsen pyllystä tota ja tota ja tota, että varlmana maistuu, sanoi poika ja kiemurteli.

Ja nyt Jasper pudotti kämmenelleni sinut, Hikka-Likka. Kiskoin hampaillani hihani ylös ja avasin lämminvesihanan. Pitelin sitten rannettani vesinoron alla. Käsivarsi lämpeni, jotain harmaata ja eloisaa alkoi liikkua sitä pitkin. Pitkänä vanana kirput, saivarit, väiveet ja luteet löysivät tiensä viemäriin, hakeutuivat kylmänkankeasta pulusta lämpöä kohti ja se oli niiltä erehdys. Mutta miten niin pieneen otukseen mahtui sellainen joukkio kylkiäisiä?

Olit putipuhdas, mutta olitko elossa? Roikotit päätäsi narunohuen kaulasi jatkona. Ainoa elonmerkki oli nikottelu, joka tasaisin välein sai pullottavan mahasi tärähtämään: Hik, hik. Siitä sait nimeksi Hikka, Hikka-Likka. Pujotin sinut puseron kaula-aukosta ihoni lämpimään. Kainalossa oli pululle sopiva kolo. Virkosit ja aloit räpistellä. Oli aika tutustua. Mulkaisit minua kauhuissasi. Tunsin olevani väärää kokoa, väärää väriä ja rotua – Loch Nessin hirviö. Et ollut tyytyväinen kasvattiäitiisi. Pärskit harmissasi, nokit kättäni ja tuijotit kiukkuisesti pallosilmilläsi. Ehkä leppyisit makupaloista. Mutta miten sinunlaistasi kiukkupussia syötetään? Et avannut kitaasi ammolleen, niin kuin aikaisemmat holhottavat ja kun koetin pientä pakkoa, sinä kiroilit ja nipistit nokkasi kipakasti lukkoon. Olin ihmeissäni. Katselin ruikkuista olemustasi ja meiltä kummaltakin pääsi itku. Sitten muistin lukeneeni, että kyyhkyset ruokkivat poikasiaan kupunsa linnunmaidolla. Mistä sitä linnunmaitoa lypsetään?
Keitin kauralimaa ja lisäsin siihen munankeltuaista. Jos on ruoka vääränlaista, niin kuolet sinä kumminkin, järkeilin. 

Tungin kauralimaa nyrkkiini. Etusormen ja peukalon kolossa oli nyt emolinnun kupu. Työnsin nyrkkini kuin hupun päähäsi. Linnunmaidonvastike kelpasi, heilutit siiventynkiäsi ja kurnutit kuin sammakko. Ruokailun päätyttyä kauravelli valui pitkin kaulaasi. 

Tarvitsit vierihoitoa. Kiedoin kaulaliinan kaulalleni, muutuin käveleväksi linnunpesäksi, kaulallani tahmeaa puuroa ja hyppysellinen hilsettä. Etkä sinä ollut mikään pehmeä höyhenpallo. Olit kuin tukko kuivaa heinää ja pisteleviä vihneitä. Mutta osasit kurnuttaa ja pökkiä päätäsi kaulaani vasten. Minä rakastin sinua – voi miten rakastin!

Haudutin jyviä yötä päivää. Höystin puuron kärpäsillä ja toukilla turvatakseni kasvattilapseni hivenaineiden saannin. Sinä söit ja pulskistuit. Tupet kesivät, irtosivat yksi kerrallan ja vapauttivat höyhentupsut. Aloit muistuttaa linnunpoikasta.

Et liannut pesääsi, nostit takapuolesi niin korkealle pesänreunalle kuin pystyit, pyllistit ja roiskautit. Se osui t-paitani selkämykselle. Isoksi tultuasi kävit kakilla eteisen nurkassa. Siellä sinulla oli ikioma huussi: Keikuit potan reunalla ja pursotit vetisiä kikkareita sanomalehdelle.  

Ja niin vietävän kaunis lintu sinusta tuli: Leuan alla punainen ruokalappu, niin kuin olisit juuri syönyt karpalokiisseliä, päässä välkkyvän sininen pipo ja hartioilla vihertävää ja turkoosia peilaava viitta, siivissä tärkättyä pitsiä. Kallistit päätäsi ja katselit pyöreillä silmilläsi, jotka olivat kuin puolikypsät pihlajanmarjat. 

Minä opin kujertamaan ’gur-ruu, gur-ruu’ ja huhuilemaan ’huu-uu’. Sinä taas opit geometriaa ja kieliä. Osallistuit läksyjentekoon istumalla kirjan päällä ja nokkimalla kirjaimia kuin jyviä. Erikoisesti pidit geometrian ympyröistä ja kolmioista. Murensit kumit ja heittelit kynänpätkät lattialle. Sinua ärsytti kirkkohistorian kiiltävä suojapaperi, jossa siivekkäät enkelit kurkistelivat Jeesuslasta. Revit sen riekaleiksi, vaikka yleensä tyydyit vain rypyttämään kansien kulmia. Meillä oli siis päivittäin runsaasti yhteistä opittavaa.


Jatkuu…

2 kommenttia:

  1. Anonyymi4.11.15

    Herkullisen ihanaa kerrontaa...nyt jo jännittää kuinka Hikka-Likan käy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mukavasta kommentista!

      Poista

Kiitos viestistäsi!