Sininen poika. Osa 1.

Hyvä lukijani, sinusta on toki samantekevää hukkuuko Veikko lehtikasaan tai putoaako kaivoon. Mutta hän oli minun ystäväni, lapsuuteni ainoa ikioma ystävä. Ymmärrät kai, että minun on kerrotta sinulle vielä tämä tarina, jossa sankarina on Sininen poika. Siis koeta kestää.

Lokakuu on alkanut.

Kuistin ylimmällä rapulla loikoilee Musti ja haukottelee. Mustin hengitys haisee. Niin käy, kun ei pese illalla hampaita. Minä istun alemmalla rappusella. Veikko istuu myös ja aurinko paistaa kylmästi.

Meitä ei huolita kirkonrottaan. Meissä kumpaisessakin on vika. Minä olen liian pieni ja Veikolla on reikäinen sydän ja makaroonijalat. Mutta Veikon mielestä minä olen sopivan kokoinen, en liian pieni. Minä tartun Veikon käteen. Hänellä on siniset kynnet ja sormenpäissä on paksut pallerot. Sellaisia sormia tarvitaan unihiekan viskomisessa. Muuta paksua ei Veikossa ole, vetelää vain. Ja lumotut silmät.

Veikko katsoo toisten hipattelua silmät kokonaan auki, mutta ei näe. Minä katselen Veikon katselemista ja vähäsen tykkään Veikosta. Lumotut lapset näkee nurinpäin – oman pään sisälle päin. Kun sillä tavalla katsoo, on silmät jäässä.

Marketta keksii, että mennään talon alle häiritsemään Räsysetää, kiusaamaan ja tönimään sitä. Sellasta kuuluu tehdä, kerta se setä ei tykkää lapsista.

- Se joka ei tökkäse sitä, on raukkis ja vitunhuora! huutaa Juuso ja loikkii ärsyttävästi hajareisin.

- Muistakaakin sitten juosta lujaa. Jos Räsymies tarttuu käteen kiinni ja vääntää, pitää vaan juosta, vaikka käsi irtoaa.

Marketta huomaa Veikon ja määrää kerta on sen sisko:

- Et kyllä änkeä mukaan! Et kyllä! Jos et tottele hyvällä, niin…

Sitten Marketta kääntää päätä ja vaihtaa ääntä, kun puhuu niille muille:

- Kyllä se tossa pysyy. Ei se uskalla tulla perässä.

- Uskallanpas, Veikko parkaisee ja sen henki vinkuu.

Marketta ei kuule, menee vaan. Veikon silmissä syttyy tuli, ei ole savua, mutta kipinöitä on.

Kuistin portaitten alta pääsee talon kivijalkaan. Ovi on matala, meidän pitää kumartaa, mutta aikuisten täytyy kontata. Niin matala se on. Me tungetaan kaikki yhtenä kasana talon alle, että pelkääminen tarttuisi paremmin. Siellä on hämärää. Tiiliskiven kokoisista ikkunakoloista hohtaa suttuista valoa. Ei ole lattiaa, muhkuraista kalliota on. Katto, joka oikeesti onkin meidän keittiön lattia, on matalalla. Siihen ylettää kädellä, vaikka ei edes hyppää. Nurkassa lojuu tärkeää jos-vaikka-vielä-korjataan -romua. On eteisen entinen jalkapuolituoli ja vauvansänky, josta kolme pinnaa on renkutettu irti – nyt siinä nukkuu aavelapset. On vielä homeisia kukkaruukkuja ja singeri. Aaveäiti tikkaa singerillä haamupaitoja. Aina vaan tänne kannetaan roinaa, eikä koskaan haeta takaisin kotiin. Ei tarvita, ei muisteta tarvita. Riepulaatikossa elää rupisia perunoita, hämähäkkejä, maahisia ja rottia. Nurkassa roikkuu koukuissa haalareita ja aaveita. Mutta keskellä sitä huonetta seisoo Räsysetä. Se on pukenut kauheasti riepuja päälleen, kun talon alla tulee kurkku kipeäksi ja yskittää. Joka yö se setä astuu kolme askelta. Mutta vain kolme. Ja joka aamu me vahdataan onko hän tullut lähemmäksi ovea. Aina on. Joku kerta kun ovi avataan, Rättimies seisoo kynnyksellä. Eikä hän tykkää lapsista.

Me kuljetaan kädet ojossa, niin kuin sokkoleikissä. Siellä haisee hiirenpissalle ja pulunraadolle. Pitää lopettaa hengitys. Sen sedän valkoiset rättivaatteet loistaa. Ei se huomaa meitä, on varmaan tokkurassa. Enää muutama askel ja Marketta ylettää lyömään. Äkkiä rasahtaa, jotain kaatuu tai putoaa, iso rotta luikahtaa ulos ovesta. Rättimies säpsähtää hereille ja haroo pimeässä. Rottia onkin monta. Marketta kirkuu. Me juostaan ovea kohti, kompuroidaan kukkapurkeissa. Eikä mahduta ovesta. Minä kaadun naamalleni sahanpuruun, selkäni yli kävelee kenkiä. Ilma pulahtaa minusta ulos. Silloin tulee Musti, tarttuu hampailla tukasta ja kiskoo, kiskoo eikä irrota, vaikka tukka lähtee, kiskoo kynnykselle. Tukkaan sattuu. On valoa. On häikäisevää valoa, silmiä kirvelee. Vaikka en näe, tunnen sormissa lämmintä hiekkaa. Kuulen, miten Musti pärskii ja syljeskelee hiuksia suustaan.

Jatkuu!