10.12.2017

PAULI - jäinen lapsi, osa 15


Huhtikuun 23. päivä


Maaliskuun neljäntenätoista Pauli vangitsi ensi kertaa paperille käärmeensä. Tuosta päivästä lähtien on poika piirtänyt käärmeitä joka päivä. Pakonomainen tarve - miten sitä estää. Käärmeen piirtäminen saattaa alkaa jo aamulla, mutta aina se viimeistellään koulun jo päätyttyä. Ensin istuin vieressä. Sitten riitti, että pysyin luokassa. Kerran yritin käväistä monistamassa opettajainhuoneessa. Kun avasin oven, poika parkaisi kauhusta. Hän ei uskaltanut jäädä kaksin käärmeen kanssa. Minua tarvittiin siltä varalta, että käärme hyökkäisi. Pysyn siis oven tällä puolen.

Silloin tällöin virittelen keskustelua käärmeen kesyttämisestä. Kerran pohdimme matelijan ruokavaliota:
-       Kuulehan Pauli, olet tainnut syöttää liikaa ruokaa käärmeellesi. Siksi se on paisunut vaaralliseksi.
-       Mutta, mutta, en minä, änkytti poika.
-       Oletpas! Joka kerta kun päästät suustasi uhkauksia, lyöt tai potkaiset syötät käärmettä. Kyllä suuttua saa. Mutta jos silloin satutat toisia, lihotat käärmettäsi.
-       En kyllä enää sitä syötä. Mä lupaan sulle… mä laihdutan sen kihomadon kokoseksi.

   Ymmärsin, että on tärkeää sohia käärmettä pensselillä ja pakottaa se sylkemään kaikki ähkynsä paperille. Ostin siis lisää käärmemyrkkyä, kolme pulloa – koululla ei ole määrärahoja myrkynostoon. Juuri silloin Pauli ilmoitti, ettei käärmeessä ollut enää myrkkyä. Samalla siltä putosivat hampaat. Se alkoi roikottaa päätään, kuin pahanteosta yllätettynä. Sitä kävi sääliksi. Olihan se tuollaisena hellyttävän lutunen. Jos tieto yrityksistäni kesyttää lasten käärmeitä pääsee leviämään, saatan saada silmilleni psykologien ammattikunnan. Heillä on valtuudet tökkiä pensselillä ihmismieltä. Ei minulla. 

Turha on minua syytellä. Olen ollut vain pakkopaita – luuta ja rustoa, tiukkoja, nipistäviä niveliä. Olen lukinnut lapsen syliotteeseen ja päästänyt irti – työntänyt kouraan palan paperia, mihin oksentaa pahaa oloa.

 

Toukokuun 9. päivä

Valehtelisin, jos väittäisin, ettei ihmeitä tapahdu. Usein havahdun kesken päivän pieneen suureen ihmeeseen. Se on kuin saippuakupla – mahdollisuus haihtua, lupaus jähmettyä lasiksi. 
-       Tossa, sanoo Pauli ja hymyilee ujosti. Hän työntää eteeni tyhjää paperia.
-       Mitä? kysyn kummissani.
-       No, se kihomato.
-       Mikä?
-       Sinähän sanoit… minähän lupasin sulle. Saat sen.   
Keskellä suurta valkoista paperia on jotain pientä kuin riisiryyni, lähes väritöntä, keltaisella tussilla piirrettyä.
-       Väitätkö, että käärme on kutistunut kihomadoksi?
Äkillinen onnenpuuska saa lapsen punastumaan.
-        Pelkäätkö sitä vielä?
-       Tietysti en. Se vaan välillä kutittaa. Sitten raapaisen sen kynnellä pyllystä. Siinä se. Kato, kun se mahtuu kynnen alle.

Tarvittiin paperia ja myrkkyväriä. Kun lapsen hätä on suuri, hän harvoin puhuu sanoilla.

Tässä tämä tarina. Uusi odottaa lukijaansa. 















5 kommenttia:

  1. Anonyymi11.12.17

    Kiitos. Uskomaton muutos pojassa. Tulee Torey Haydenin kirjat mieleen. Näitä lukisi mielellään vaikka kuinka paljon. Seuraavaa odotellessa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kannustuksesta! Sinä saat minut kirjoittamaan yhä vain...

      Poista
  2. Samat kirjat tulivat minulle mieleen ja mietin, että mahdatko itsekin joskus kirjoittaa kirjan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiinnostava kysymys. Ainahan voi kirjan kirjoittaa, mutta matka kaupan hyllylle
      on pitkä - lähes mahdoton saavuttaa.

      Poista
  3. Anonyymi13.12.17

    Uutta odotellessa!

    VastaaPoista

Kiitos viestistäsi!