6.11.2015

Jalmari - perintöprinssi, osa 1.


Minulla on ollut onni tutustua moniin herrasmiehiin, mutta elämäni suurin sankari on ollut Jalmari, mustalaiskuninkaan perintöprinssi.


Elokuun 15. päivä        

Koulutulokkaat ovat kävelleet päivätolkulla tyhjä reppu selässä, riisuneet sen vasta sänkyyn kivutessaan, jos äiti on ollut käskemässä. Tänään aamumurot yskittävät kurkussa, vatsaa pitää painella kaksin käsin.

Kun kello soi, täyttyy luokka lapsi lapselta, äiti äidiltä – isät jäävät ovensuuhun.
Pikkuruinen lettipää vetää perässään koululaukkua. Laukku juuttuu pulpetinjalkaan. Tyttö katsoo kohti, silmät kuin vanhanajan porsliininukella. Marjapuuronpunaisen mekon etumukseen on kirjailtu helmilangalla ’Roosa’ – muistilappu opettajalle.
Haalarihousuinen  poika, likaraitoja otsalla, venyttää suupieliään kaksin kourin, irvistää.
Eteeni pelmahtaa kaksi tirskuvaa tyttöä, valitsevat etummaisen pulpetin, saman tuolin ja istuvat solmussa, poski poskea vasten, päät kenossa, kädet toistensa kaulalla. Hyvin mahtuvat. En riuhtaise lapsia irti, en uskalla  – heillä saattaa olla yhteinen sydän. On irrotettava vähitellen säie säikeeltä kirurgin veitsellä tai toinen lapsista menehtyy verenhukkaan.  
Sitten oviaukon täydeltä silkkiä ja samettia, ylväsryhtinen mustalaisnainen astuu luokkaan helmuksissaan pieni, pimeä poika. Pojalla valkoisuuttaan hohtava pusakka, pari numeroa liian suuri. Hihat on käännetty kaksinkerroin, housunpuntit on tungettu kumisaappaisiin. Lökäpöksy taitaa aloittaa koulun lainatamineissa. Saattajaa ei voi parhaalla tahdollakaan kutsua mummoksi.  Hän on Esiäiti, Matriarkka. Hän tuuppaa pojan matkaan lempeällä eleellä. Lapsi tulee luokseni, raapaisee jalkaa ja kumartaa niin syvään, että on kaatua kumoon, kättelee, katsoo silmiin, esittäytyy Jalmariksi.

Tervetulotoivotukset ja pari sanaa yhteisistä lapsista, ystävyys- ja avunantosopimuksesta. Herkkä hetki.  Imelät sanat liimautuvat kitalakeen. Nyt saavat äidit tottua uuteen maailmanjärjestykseen. Tästä lähtien opettaja päättää missä asteessa vesi kiehuu, saastuuko Itämeri, saako napaa kaivaa kynnellä, törmääkö Halleyn komeetta maapalloon ja voiko nappulakenkiä pitää sisällä.

Äidit peruuttavat ovelle vitkastellen, ripsiväri valuu poskille. Napanuorat risahtelevat poikki. Tekee kipeää – sittenkin kipeää, vaikka päiväkoti on jo nirhonut nuorat säikeille.


Elokuun 29. päivä                  

Jalmari astelee arvokkaasti pitkin poikin käytävää ja kurkistelee olkansa yli kengänkantojaan. Askel 
askeleelta välähtelevät kannat neonväreissä kuin hätäsignaalit. Pusakka, housut, lippis ja reppu – kaikki uusinta uutta, muodin kärkeä. Jalmari tietää olevansa katseenvangitsija ja nauttii täysillä. 
       -    Sairaan makeeta, huokailevat lapset.
       -    Arvaapa mitä nämä maksaa, niinku yhteensä? Arvaa vapaasti! utelee poika ja killittää minua pippurinmustilla silmillään. 
No, varmaan paljon.
Siinä menisi tavalliselta eläjältä kuukauden tienestit, vaan eipä mennyt isältä…
Miten niin ei mennyt? ihmettelen.
Minun isäni kun tekee ostokset öiseen aikaan ja vain paras kelpaa. Hinnalla ei niin väliä.

Jalmarin isän piti kotiutua koulun alkuun mennessä, mutta jokin pikkurike viivytti linnareissua parilla viikolla. Ja niin poika tuli vaatetettua koululaiseksi jälkijunassa, mutta sitäkin komeammin ja  serkkupoika sai lainatamineet takaisin. 

Jalmari silmäilee minua kiireestä kantapäähän ja katse pysähtyy villasukkiini. Käytännölliset – perustelen itselleni. Teemme paljon hommia lattiatasolla ja pienet sormet eivät rusahtele, jos vahingossa astun päälle. Jalmarin ilmeestä päättelen voisin sittenkin vaihtaa tyyliä. Poika iskee silmää ja huikkaa vinkin: 

Käytä sitten tavarahissejä. Liukuportaat on pahimmat ja unohda Sokos! Siellä pärjää vaan ammattilainen, pitää olla rautainen kokemus – juu sii. Anttila on helpompi. Eikä sitten viikonloppuisin!  
Jatkuu... 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos viestistäsi!