18.11.2015

Lissu - rimpuileva risukimppu, osa 3

Jatkoa:

Marraskuun 1. päivä

Lissu jatkaa lentoharjoituksia. Tuuliset päivät ovat parhaita. Annica, totuuden torvi, käy huomauttamassa minulle: ’ettei ihminen osaa lentää, että äitikin sanoi, ettei osaa’.
-       Totta puhut tyttöseni, totean kuivasti – eivät ihmiset lennä. Eihän noissa Lissun lentoharjoituksissa mitään ihmeellistä olisikaan, jos ihmiset lentäisivät, noin ylipäätään.
Koulun päättyessä Annica palaa asiaan. Hän kertoo hapan ilme naamallaan kytänneensä Lissun lentämistä. Lissu kohoaa jotenkuten metrin korkeudelle asfaltin pinnasta mitattuna, vähättelee tyttö ja määrittelee kädellään lentokorkeutta. Arvio metrin mitasta on oikea.
         -   Alku se on sekin, tokaisen.
 
Niin tai näin, lentäminen on saanut aikaan ihmeitä. Koukkuiset kädet ovat suoristuneet ja olkaa vasten nojannut pää on aika ajoin pystyssä. Sykkyrälle kasvanut lapsi alkaa solmu solmulta aueta. 


Marraskuun 4. päivä, kello 10
On välitunti. Lajittelen paperipinoa, kun opettaja Kovalo kiskaisee luokan oven auki. Hän riepottaa Lissua pusakan kauluksesta kuuluisan kovassa otteessaan.
-       Miten on selitettävissä, että tämä tyttö juoksee käytävällä päättömästi ja kaatuu mahalleen eteeni lattialle. Vähältä piti, ettei törmännyt! Vastaa! jatkaa Kovalo ja katsoo lasta kuin lutikkaa.
Jos kuuluisi tapoihin, jos lait ja asetukset sallisivat, hän painaisi kengänkannalla niin, että kitiinikuori rusahtaisi.
-       Lissu… Li-issu… le-ensi, nikottelee tyttö.
-       Ja teit hätälaskun. Hyvä, ettet juossut, sillä sisätiloissa juokseminen on järjestyssäännöissä kiellettyä – lentämisestä ei ole mainintaa, viisastelen keventääkseni tunnelmaa. 

Väärä veto. Kaarina Kovalo arvioi nenänvarttaan pitkin mitätöntä olemustani kasvoillaan kamelin katse. Huomaan väisteleväni sylkäisyjä. En onnistu. Lisään samaan hengenvetoon ammattiäänellä:
-       Lissukka, muista, että lentoharjoitukset pidetään aina pihalla. Eikö vain!

Tyttö kävelee risukasana ovelle.
-       Vajaahan se on, sanoo Kovalo hyvittelevään sävyyn, mutta sittenkin… olisi edes joitain alkeita… vaan kun ei. Minä ainakin vaadin luokkani jokaiselta oppilaalta, että osaavat pyytää anteeksi aikuiselta.

Pyytää anteeksi aikuiselta – aikuiselta anteeksi! Tänään, eilen, sata vuotta sitten, ajanlaskun alkumetreiltä asti anteeksipyytäjä on ollut lapsi.

Kovalo hoitaa työnsä kellosepän tarkkuudella, tuottaa tasalaatuista tulosta – ja sehän on päivän sana. Hän on täydellinen. Vain mielikuvitus puuttuu. Toisaalta hänellä ei olisi sille käyttöä – vähentäisi tuloksellisuutta. Sillä Kovalo ei kitke kasvimaataan, ei tue kepein honteloa vartta tai nouki lehdeltä etanaa. Hän on ruohonleikkuri. Hän silppuaa kasvatettavansa tasapäiseksi viheriöksi. Nurmitädyke, nokkonen  ja koiranputki saavat saman käsittelyn.

Tunnin alkaessa puhdistan kirvelevällä pumpulitupolla Lissukan kämmensyrjät, jotka naarmuuntuivat mahalaskussa hiekkaisella käytävällä.
-       Pikku juttu, paranee pian, olet reipas tyttö, sanon, ja tunnen ilkeää kirvelyä silmissäni.
Kirvely vain pahenee, kun huomaan Lissun kulkevan sykkyrässä. Tarvitaan taas pitkällistä kiitorataharjoittelua.
Jatkuu ... 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos viestistäsi!