Onko Jumalaa olemassa?

Tapahtuu pari viikkoa ennen joulua:

Ekaluokkalaiset leikkelevät paperista joulukuusia ja liimaavat oksille tähtösiä. Kesken iloisen tohinan nousee Annica pystyyn ja julistaa:

-       Meidän äiti ei usko Jumalaan, meidän isä ei usko Jumalaan, Severi-setä ei usko, eikä Saara täti, eikä Julle-eno…

(Hyvä, että Annicalla on suuri suku. Ehdin miettiä vastavetoa, sellaista, josta ärhäkät sukulaiset eivät loukkaannu.)

-       Petteri-serkku ei usko Jumalaan, jatkaa tyttö, eikä Allu…

Ennen kuin pääsemme pikkuserkkuihin, nousee Teemu seisomaan ja huutaa möreällä äänellä:

-       Älkää kuunnelko Annicaa, älkää välittäkö Annicasta. Hän ei ole uskovainen, hän on uskomaton.         Eihän Annica usko edes joulupukkiin!

Siis – mikä olikaan todistettava!

Joulukuun alussa alkoi väittely siitä, onko joulupukkia olemassa. Ehdotin suljettua lippuäänestystä. Opettajallakin oli yksi ääni. Joulupukki voitti ylivoimaisesti äänin 18/7. Päätimme uusia äänestyksen vuoden kuluttua, mutta siihen asti meidän luokkamme siis uskoo joulupukkiin. Demokraattinen ratkaisu toimi hyvin. Voisiko Jumalan olemassaolosta äänestää? 

Stephen Hawking lähestyy Jumalaa tiedemiehen viisaudella käyttäen järjen instrumentteja tv-dokumentissa ’Suuri suunnitelma’. Miksi emme sitten mekin yrittäisi. Jos Sinä, lukijani, keksit joulunpyhinä oikean vastauksen ensiluokkalaisten tarpeiksi, kerro ihmeessä!

Sinulle mielenrauhaa joulunpyhiksi toivottelee

Sirkku

Pissaa paistinpannulla

Näin joulun lähestyessä palaavat mieleeni lapsuuden muistot. Nehän ovat niin kultaisia! Vai ovatko sittenkään? Seuraava muistikuva on ajalta, jolloin olin noin viisivuotias. Rouva Rimpeliinin noitataidot nostavat yhä ihoni kananlihalle. Tältä tuntuu olla lapsi - ainakin minusta silloin muinoin. Nyt aikahyppy: 

                                        

- Mä oon sun kaikesta paras ystäväs, ym-mär-rät-kö, HÖNTTI, sanoo Milla karamelliäänellä ja minä ymmärrän.

Millan koti on ennenvanhaantalossa, seinät lautaa ja jalat kiveä. Millan isä sanoo, että talon toinen jalka on uponnut saveen persuksia myöten, siksipä se koti seisoo vähäsen vinossa ja nojailee kallioon. 

Milla asuu kodissa, mutta minä asun huoneistossa: B-rappu, viides kerros, parveke ja vessa eikä mikään huussi. Kun kivutaan pihalta kiviportaat, semmoiset niljakkaat, ollaankin puistossa. Se puisto on niin suuri, ettei sitä ehdi leikkiä yhdessä päivässä, ei vaikka miten kiireesti leikkisi. Millan kotitalo on turvassa ison puiston kainalokuopassa. 

Mutta keskellä sitä vaahteraista puistoa on pienenpieni linna. Ei yhtään ikkunaa! Sitä minä ihmettelen. Äiti sanoo, että se on muuntaja ja täynnä sähköä. Mutta Milla tietää paremmin:

-       Ei sähköä vaan noituutta.

Milla ymmärtää asioita, kerta hän käy koulua. Milla on lukenut Hesarista, että viisivuotiaat on pöljiä. Minä olen viisi. Siellä kivilinnassa asuu rouva Rimpeliini.

-       Oikeesti se on velho, vitunpaska-persesuti-noita-akka ja varsinkin satiainen, kuiskaa Milla hitaasti.

Linna yrittää olla pienesti, mutta onkin iso. Milla tietää, kerta rouva Rimpeliini kutsui hänet yhren kerran hörppäämään kahvikupposta. Siellä on kivinen sali ja salissa räkäiset öglöseinät, seinillä seitsemän jääpeiliä – taikapeilejä.

-       Tajuut sä, Torvi? kysyy Milla ystävällisesti.

Lattialla on kalanruotomatto ja katossa roikkuu lepakoita. Jos katsoo ylöspäin, ne kusee naamalle.

-       Pakko uskoa, kun mä käsken, houkuttelee Milla ja heti minä uskon.

Mutta kaameinta kumminkin on ne silmät. Rimpeliini pyydystää öisin kissoja, muljauttaa niiden päästä vasemman silmän, mutta ei koskaan oikeeta, repäisee irti ja ripustaa kiilumaan seinälle. Milla panee silmänsä viiruiksi ja sanoo hiipivällä äänellä:

-       Nautitaan seitsemän pisaraa viattoman ihmislapsen verta kolmasti päivässä – ei tyhjään vatsaan.

Minä olen Millan suojeluksessa ja Juuso. Juuso on sen veli. Meillä ei ole hätäpäivää. Ja me palvellaan häntä palkaksi.

Nyt minä menen niille leikkimään. Milla on saanut Kallelta muovailuvahapötköjä, kerta se on sen setä. Me istutaan porstuan lattialla ja tahdotaan haistella niitä pötköjä, mutta Millan äiti alkaa määräillä: Meidän pitää vahdata pikkuveljeä, kun se itse menee torille ostamaan kalaa. Ja me vahdataan.

Keittiö on suuri ja lämmin. Siellä haisee kotoisasti paistetun sipulin käry. Keskellä keittiötä on hella, klapeilla lämpiävä ja kolho. Hellan päällä roikkuu narussa kuivumassa Juuson pöksyjä ja sukkia. Se on vielä pissiäinen. Minä tykkään vahdata pikkumukeloita. Milla ei tykkää. Minä nuuhkin Juusoa, kun hänessä on vielä vähäsen vauvan hajua, mutta Milla sanoo, että kuselta se haisee. Juusolla on taikinanaama ja pehmeät tahmatassut. Oikeastaan Juuso on kokonaan taikinasta niin kuin Pullapoika. Ero on siinä, että Pullapoika on paistettu, mutta Juuso on vasta peltipulla. Juusoa on kiva rutistella, kun se on niin taikinainen. Sillä on kaulassa taikinamakkarat ja niitä minä leikilläni nuoleskelen. Milla sanoo: Yäk, se on spuglannut! Ja onkin – kaikki pienet spuglii. Siitä lapsi tulee piimänmakuiseksi. Minä tykkään piimästä ja piimäspuglista myös.

Nuoleskelu kutittaa ja Juusolle tulee hikka. Hikka naurattaa ja nauru hikatuttaa. Juuso tarttuu taikinatassuilla minua korvista ja tahtoo pussata märkä suu auki. Kellahdan kumoon siitä pussauksesta. Sitten me kieritään keittiön lattialla pöydän alle ja tukkaan tarttuu tahmeita makaroonipätkiä, kun niillä oli tänään makaroonilaatikkopäivä. Minä kikatan ja Pullapoika hekottaa suu auki ja kuola valuu.

-       Pyh, ääliöt, mua oksettaa, pyh, pyh, pyhhittelee Milla. Me harmitetaan sitä.

Kauhistus! Juuson nenä onkin punainen ja verta poskella. Nyt se on kyllä kolauttanut nenunsa tuolinjalkaan. Minun syy! Mutta se onkin ketsuppia ja taas me nauretaan. Juuson tukka on kihara ja hikinen, niin silkkisensulonen. Ja Juuson silmät kiiltävät kuin nuolaistut palttoonnapit.

Minä pyydän, että Milla antaisi Juuson minulle pikkuveljeksi. Lupaan hyvin hoitaa. Mutta Milla sanoo, että ei anna, kun hän itse omistaa Juuson, mutta voi kyllä vuokrata sitä karkkipalkalla.

Äkisti Milla jättää minut yksin vahtaamaan pikkuveikkaa, kun kerta tykkään siitä. Milla menee pyytämään, ettei Rimpeliini söisi meitä, vaikka onkin vitunpaska. Sitten Milla alkaa ilmeillä ja sanoo pimeellä äänellä: 

-       Tietäkää, ettei ole varmaa onnistuuko lepyttely, kerta te hölmöt ootte suututtaneet sen naisen. Mutta mä yritän kerta mä oon hyvä ihminen. Ja muistakaakin, että rouva Rimpeliini osaa taikoa itsensä vaikka kenen näköseksi, vaikka äirin. Että varokaa vaan. Keneenkään ei voi luottaa.

  

Me ei enää kikateta eikä luoteta. Minä roikotan Juusoa mahasta, että hän ylettyy näkemään ikkunasta Millan menemistä. Me odotetaan ja pelätään.

Ovi kiskaistaan äkisti auki. Rimpeliini! Hän on kiukkuinen ja Millan kokoinen, irvistelee, on myös Millan näköinen. Hyvin loihdittu, mutta vähäsen väärin. Rimpeliinillä ei ole Millan ääntä. Sillä on se satiaisen ääni. Se puhuu hitaasti ja kamalasti:

-       Noituutta… noituutta!

Niin sanoo ja solmuilee tiukemmaksi hapsuhuivia, Millan äidin huivia. On varaskin vielä.

-       Noituutta, sanoo Rimpeliini taas ontolla äänellä.

Hänellä on rupiset posket, laikukkaan punaiset niin kuin pakkanen olisi purrut. Siitä sen tietää noidaksi, kun mansikan siemeniä on tarttunut naamanahkaan kiinni – velhovoidetta. Rimpeliini karmentaa äänensä käheäksi kurlaamalla kissanpissaa ja nuuskaamalla kärpäsenraatoja, Milla on kertonut.

Rouva Rimpeliini ottaa hellan kulmalta rautaisen paistinpannun, tarttuu siihen kaksin käsin ja ähkäisee. Hella haisee ruosteelta ja mäntysuovalta. Nyt se on kylmä, kun makaroonilaatikko lämmitettiin sähköuunissa. Ei haittaa. Noidat ei tarvii klapeja –  taikuutta vaan.

Rouva Rimpeliini tuijottaa pimeesti ja lupaa paistaa ensin pienemmän namupalan. Minä yritän huutaa lujaa, mutta hampaat loksahtaa lukkoon ja kieli jää väliin. Veren makua tihkuu kurkkuun, niellä voi, mutta ei huutaa. Ihan kuin olisi pihkaa hampaiden välissä. Ikkunaverhon punaiset ruuturaidat liukenevat ja valuvat lattialle. Minua huojuttaa kummasti. Kaikki pysähtyy eikä kello raksuta. Värit on poissa ja äänet. Vain rouva Rimpeliinissä on väriä ja meteliä.

Rouva  riisuu Juusolta kengät ja sukat ja nostaa hänet paistinpannulle seisomaan. Juuso seisoo pannulla kiltisti, mutta kirkuu, että ’poppaa’ ja kipristelee varpaitaan. Sillä on hengenhätä. Juuson naama tulee parkumisesta kirjavaksi ja räkäisistä kyynelistä märäksi. Räkää valuu ylähuulelle, eikä Juuso ennätä sitä nuolla, kerta hän paistuu.

Minussa on lumous ja jähmettyminen. Jalat ovat muuttuneet kalikoiksi. Karkuun ei voi juosta kalikoilla. Eikä minusta tule ääntä, vaikka huudan suu auki. Mutta silmät näkevät ja niitä voi räpsyttää. On pakko odottaa. Kun Juuso on käristynyt ruskeaksi ryynimakkaraksi, nousen vuorostani paistinpannulle. Olisi ollut parempi, jos minä olisin paistunut ensiksi ja Juuso olisi jälkiruoka. Voisi niinkin käydä, että Rimpeliini tulisi minusta täyteen, röyhtäilisi, eikä viitsisi paistaa Juusoa.

Minä ihmettelen: syökö rouva Rimpeliini ryynimakkaran, jolla on lökäpöksyt jalassa ja ruutupaita vai riisuuko ensin? Entä, jos rouva riisuu minutkin? Siitä minä en tykkää. Kyllä pikkukakrut voi olla nakuina, mutta minä olen jo iso. Jos riisuu, niin pyydän, että vasta makkarana.

Mutta Juuso ei ala paistua, vaan siltä tulee pissat housuun. Pissa valuu löysästä lahkeesta paistinpannulle – kato kun ei ole sukkaa. Ja rouva Rimpeliini suuttuu.

-       Minä olen arvokas velho. En suostu syömään likasta ruokaa… hyi hitto!… en pissaisia lapsia… yäk!… enkä räkää, en, en, en!

Suuttuu niin kovasti, että äkisti lähtee. Lumous haihtuu. Kintuissa pistelee niin kuin kävelisi neulatyynyn päällä. Juuso on taas lapsi, eikä raaka ryynimakkara.

Minä kapuan klapilaatikon päälle ja nostan Juuson paistinpannulta. Hän seisoo jäykkänä, niin kuin olisi halko. Halkoa on vaikea nostaa hellalta, kun se ei ota kaulasta kiinni. Me muksahdetaan lattialle. Juuso on läkähtyä räkäisiin kyyneliin. Minä likistän sitä, paijaan sen päätä ja suukottelen, enkä välitä vaikka räkää tarttuu korvaan ja kaulaan ja mekko tulee pissamäräksi.

Hetken päästä tulee Milla. On tohkeissaan ja heti tietää kaiken ja heti haukkuu meitä.

-       Siitäs saitte, raukkikset. Oikein teille! Mä oisin työntänyt sen noita-akan uuniin, paistanut ja syönyt siltä silmät ja kielen. Pahalle täytyy olla paha. Muuten joutuu pahan pauloihin.

Sitten Milla marmattaa, kun paistinpannulla on pissaa ja Juuson housut on kusessa. Sellainen marmattaminen tuntuu turvalliselta.

Vasta illalla tulee itku. Juuri kun putoan uneen alkaa tärinä. Minä vapisen niin kuin paleltaisi. Olen peiton alla ja minulla on syntinen olo. Hoidin huonosti Juusoa, kun oli se lumous. En pelastanut 

Jesse, Jörö-Jukka / osa 7

Jatkoa:

Tammikuun 14. päivä

Flunssa-aalto. Lapset yskivät, köhivät, niiskuttavat, kirnuavat räkää. Minä vetelen vessapaperirullasta suikaleita ja jakelen. Jesse kaivaa nenää silmät puolitangossa, tunkee etusormen sieraimeen koko nenänpätkän pituudelta, kaivaa ja saa kynteensä tarttumaan aimo klintin. Pitäisikö minun viran puolesta tuokin onnen hetki lapselta kieltää?

Puoli vuosisataa sitten olin itse räkänokka. Sain tutustua tämän eritteen elämänkaareen. Elettiin pula-aikaa.

Nuhalla oli muodonmuutokset niin kuin perhosilla. Se alkoi värittömänä purona, jonka juoksua ei pystynyt pidättelemään, vaikka niiskutti. Kadehdin Juntusen Juuson räkäränniä, jota pitkin nuha lorisi ylähuulelle. Siitä sen sai kätevästi nuolaistua. Minulla ei ollut kunnon ränniä ja räkää piti pyyhkiä kämmenellä pitkin poskia. Se kuivui kesiväksi nahaksi, jota revin irti kynsillä.

Muodonmuutoksessa seurasi toukkavaihe. Sitä toukkanuhaa piti ryystää ja nieleskellä. Ja se haisi. Haju tihkui suuhun, kutitti korvissa ja valui silmistä. Koko maailma haisi nuhalta, ja maistui. Kaurapuuro, kalanmaksaöljy ja hernerokka – samaa makua.

Kolmas ja viimeinen vaihe oli paras. Nuha kuivui klinteiksi, jotka takertuivat nenäonkaloihin ja haittasivat hengitystä. Ne piti kaivaa irti. Klintit maistuivat purukumilta, jonka päälle oli ripoteltu pari suolaraetta.

Kun yhden nuhan elinkaari oli päättynyt, alkoi kiertokulku alusta. Mummi päivitteli: SUS-SIUNATKOON- sinua-lapsrukka, jätä jo se nenänkaivuu. Minä ihmettelin miksi mummi tahtoo, että susi siunaa minua. Sudethan syövät lapsia. Muutin ruokarukousta varmuuden vuoksi: ”Siunaa Susi ruokamme, älä ole luonamme. Aamen.”  

Mutta isä ei uhkaillut susilla! Isä nosti minut kuistin kaiteelle ja istui itse penkille voidakseen keskustella kanssani silmästä silmään, suusta suuhun: 

-     Kuulehan tyttöseni, jos nuhan nielee, seikkailevat sen siemenet vatsasta takaisin nenään ja kasvattavat uutta nuhaa. Jos niistät nuhan nenäliinaan, voi joka rutistus olla se viimeinen tippa. 

Aloin heti noudattaa ohjetta. Niistin, niistin ja niistin, räkäisiä nenäliinoja oli taskut pullollaan, mutta nuha siitä vain innostui. Leikkiminen oli mahdotonta, kun koko ajan piti kaivaa taskusta rättiä. Nokka tuli kipeäksi ja punaiseksi, kunnes oli ruvella. Nenä ei kestänyt kosketusta. Sitä ei voinut edes kaivaa.

Yläkerran Marketta sanoi, että hän tuntee yhden tytön, jolla on yhtä pieni nenä kuin minulla. Kerran tyttö söi siskonmakkarasoppaa. Nenä putosi lautaselle ja tyttö nielaisi sen, kun luuli makkaraksi.

Päättelin, että isän ohje sopii vain aikuisille. Heillä on enemmän aikaa hukattavana niistämiseen ja tyhjät kädet nenäliinoja varten ja heillä on nuhakin vain silloin tällöin.

Jesse kaivaa nenää ja kirjoittaa hartaasti. Hän on keskittynyt. Onneksi en voi häiritä luovaa hetkeä.

Aihe on kotitekoinen:

MEILÄ OLI RIKAS PERHE MUTTA NELJÄ LASTA

RIKKA LISA RÄKÄLE JA JESSE

MUTTA NE AINA MÖLYÄ KUI HUTO SAKKI

MEILÄ OLI MYÖS KOIRA JOKA AINA HUKUI (haukkui)

ÄITI RÄKYI JA ISÄ HUSI.

Tätä perheidylliä Jesse siis kaipaa.

Maaliskuun 17. päivä

Sitten joulukuisen kalenterijupakan on Jesse pitänyt pitkät kyntensä erossa toisten tavaroista. Tänään koitti lankeemuksen hetki. Kerran varas, aina varas, ajattelen apeana. Olen lähetellyt postia yläilmoihin: ’Äläkä saata Jesseä kiusaukseen’. Ja viime tunnilla Isä-Meitä katsoi soveliaaksi tarjota kiusausta pahvipalaan painettuna. 

Jussilla on Pokemon -keräilykortteja. Ota niistä tolkkua – joku kuvista on muita arvokkaampi, sitä metsästetään. Jessen hyppysiin tarttui se paras kortti. Jussi oli tapahtumien kulusta täysin tietämätön. Todennäköisesti hän olisi huomannut vajeen vasta kotona, ellei...

Kesken tunnin Jesse nousee paikaltaan ja ryntää luokan eteen.

-       Kuulkaa kaikki, hän huutaa pikkupojan falsetilla.

-       Kuulkaa, minä tunnustan. Otin Jussilta tämän kortin. Se on varkaus. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Enää en varasta. Kuka uskoo? 

Katson lasta kummissani. Tämähän on kuin Pelastusarmeijan kokouksesta. Puuttuu vain halleluja-huudot. Älähän Jesse liioittele, ajattelen. Ei noin rehelliseksi tarvitse langeta, vähempi riittää. Mutta Jesse jatkaa todistamistaan kimakalla äänellä:

Enää en varasta ja tämä on totta. Kuka uskoo?

Lapset tuijottavat hölmistyneinä. Itsevarmuus katoaa Jessen äänestä. Poika on hädissään. Leuka alkaa väpättää: Ei uskota korttivarasta, sinne meni luottamus!

Minä, hidasälyinen, ymmärrän hämmästykseltäni viimeinkin viitata. Käsi toisensa jälkeen nousee luokasta. Hetken kuluttua viittaavat kaikki (paitsi Annica - realisti). Poika huokaisee helpotuksesta, likistää polvilumpiot yhteen ja hyppii kasvot loistaen ovesta ulos ja kuselle.

         -     Halleluja!