Mari – näkymätön lapsi!            

Hesarin mielipidesivulla oli lauantaina aiheena ”opettajien uupumus”, kestosuosikki. Syyksi kirjattiin liian suuret ryhmät, riittämättömät resurssit tukitoimenpiteisiin, jatkuva kiire ja hälinä. Nyt osataan vaatia opettajan avuksi myös ammattiauttajia, erityisopettajia, psykologeja, kuraattroreita jne. Ennenmuinoin opettajan piti pärjätä yksin. Kun aloitin urani maaseutukoululla, oli minulla yhdistetty 1. - 2. -luokka ja 34 oppilasta. Luokalla oli myös erityistuen tarpeessa olevia lapsia ja CP-vammainen Jussi, joka aloitti koulun vuotta vanhempana, sillä edellinen opettaja ei huolinut vammaista luokalleen. Apuvälineitäkin oli: taulu ja liituja, ruutupaperia ja lyijykynät. Olimme intoa täynnä lapset ja minä - mehän selvittiin kotikonsteilla ilman digilaitteita. Ketään ei jätetty yksin, ei varsinkaan Jussia. Opettajan apua sisukas poika tarvitsi vain ruokalassa, kun piti kuoria peruna. Naurua, leikkiä, oppimisen intoa ja onnellista oloa riitti kaikille.

Sittemmin luokkakoko on pienentynyt, mutta alle 25 oppilaan luokkaa en ole koskaan opettanut. Olisin toivonut, että erityistukea tarvitsevat lapset olisi hyvitetty pienentämällä luokkakokoa. Ei onnistunut!

Tulee ilta ja on aika avata muistojen pahvilaatikko. Saan hyppysiini lyijykynällä ruutuvihkoon kirjoitetun sepustuksen viime vuosituhannelta, ajalta jolloin olin jo ollut opettajana 20 vuotta:

Syyskuun 20. päivä

Koulua on käyty viisi viikkoa. Istun tyhjässä luokassa… oli siinäkin päivä, on tämäkin ammatti!

Kumipurua ja muovailuvahaklönttejä lattialla, mutta vain vähän. Oppia tarttunut lapsiin, sitäkin vain vähän. Olen juossut itsesi uuvuksiin etenemättä eilisestä. Lapsia on 25. Oppitunnissa on aikaa kaksi minuuttia / lapsi. Mahdoton yhtälö – lapsia on liikaa tai aikaa liian vähän. Revin itseni riekaleiksi ja annan jokaiselle nokareen. Onko se tarpeeksi? Onnistuiko tämän päivän tasajako?

Tasan en voi jakaa, sillä ’ongelmalapset’ haukkaavat leijonanosan ajasta. Niitä lähettää koulupsykologi diagnoosilapulla varustettuna. Saan esitiedot ja ennusteen – vain hoito-ohjeet puuttuvat.

Tuijotan tyhjää luokkaa: Riinan pulpetin kannessa punaista liitua… tuolinjalan alla Mikin unohtama aapinen… Lissukan pulpetista roikkuu sukka – tyttö lähti siis kotimatkalle toinen jalka paljaana. Kelaan mielessäni päivän tapahtumat. Aloitan ikkunanurkasta: Reunimmaisena Juuso ja Juuson pulmalasku – ratkesi purkillisella hammastikkuja… sitten Hilppa, yhdessä saksittiin sanoja tavuiksi… jututin Anssia… Mimosa istui polvellani… harsin Jessen housujen ratkenneen sauman… Lissu roikkui kädessäni välitunnilla… Saaran juttuvihon korkokenkäprinsessalle hymähtelin hyväksyvästi samalla kun selvitin saksilla Tuulin tukkaan tarttunutta sinitarraa… Marin – sanoinko jotain Marille, murahdinko edes, oliko Mari koulussa tänään? Tietysti oli. Jos ei olisi ollut, sen olisin huomannut. Hävettää! Näen Marin vasta kun hän puuttuu. Onko minun luokassani Näkymätön Lapsi?

Räyhähenkiä en voi unohtaa, kummajaisten puuhia tarkkailen, hiljaiset pidän tietoisesti mielessäni, avuttomia on aina autettava, välkyt ovat itseoikeutetusti esillä. Mari ei kuulu mihinkään näistä kategorioista. Mari on Tyttö Tavallinen, juuri sellainen keskivertolapsi, jolle oppikirjat kirjoitetaan ja opetussuunnitelmat laaditaan, joka saa jakamattoman huomion opettajanvalmistuslaitosten luennoilla. Onko hän koulun arjessa, minun luokassani, muuttumassa uhanalaiseksi lajiksi?

- Anna anteeksi, Mari, kirjoitan nimesi teippilapulle. Teippaan lapun kämmeneeni ja muistan sinut. Etsin tästä lähtien päivän päätteeksi näkymättömät lapset.

Illalla kello 20

Vasta nyt lähden kotimatkalle. On ollut kokousta kokouksen vuoksi, pykäliä ja pöytäkirjoja, monistamista, paperia niitattuna ja niputettuna. Koulua käyty viisi viikkoa ja jo tunnen väsymystä. En tiedä miten selvittää tukea tarvitsevien lasten ongelmavyyhdit – tarvitaanko saksia, virkkuukoukkua, pinsettejä, pihtejä vai onko aika ymmärtää, ettei mitään ole enää tehtävissä. Seitsemän vuotta on lapsen elämässä pieni ikuisuus. Syvälle harmaaseen aivomassaan syöpyneet käytöskuviot eivät hyssyttelyllä ja maanittelulla muuksi muutu. Seitsemän menetettyä kasvun vuotta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä ohuemmaksi ihoni kuluu. Suojakuori on hilseilemässä pois. Tee sitten tätä työtä vereslihalla.

 

Hyvää huomenta lukijani,    
                                                                                                    

Vielä en osaa irrottaa otettani Mirosta – susilapsesta. Valvon yöt ja mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin. Olisinko tällä elämänkokemuksella viisaampi? Vastausta en ole löytänyt. Ehkä sitä ei ole. Ymmärrän, että tärkeintä on voittaa lapsen luottamus. Ja senhän minä jo silloin tiesinkin. Susilapsen kohdalla oli myös isän luottamuksen saavuttaminen välttämätöntä. Koululaitos oli riepotellut lasta surutta paikasta toiseen ja pettänyt sekä pojan että isän orastavat toiveet.

Eihän Miro ollut omalla asteikollani edes ”vaikea tapaus”. Ei - sillä hän antoi minulle kaikki ratkaisun avaimet, huusi ja parkui apua.

Ymmärsin kuitenkin, että ongelmiin olisi ajoissa puututtava tai hänestä tulisi yhteiskunnalle kallis painajainen. Minun vastuullani oli tulisiko Pikku Hukasta susi kaltereiden taakse susien joukkoon vai kesykoira, joka ei nöyristele, ei anna tassua kesyttäjälle vaan säilyttää suden urhean sydämen.

Mutta Pauli oli toista maata. Hän oli ensimmäinen potentiaalinen ”kouluampuja” minun luokallani. Hänen parantamisprosessinsa oli kivulias kokemus meille kummallekin. Toisin kuin Miro, Pauli oli puhumaton, ilmeetön, jäinen lapsi. Kun lapsen hätä on suurin, hän ei huuda – hän muuttuu mykäksi. Nämä mykät lapset tekevät kaikkensa peitelläkseen vammaansa. Kun Pauli puhui, oli viesti pelottava. Kerran poika makasi piilossa pulpetin suojassa ja ampui sormellaan.

Kun kysyin: Pauli, miksi ammut meitä?

Hän vastasi: Mulla on lupa tappaa jokainen, jonka naama ärsyttää. Mulla on lupa tappaa, ymmärrätkö, hän hoki hampaat kirskuen.

Pari päivää myöhemmin Pauli kaatoi lattialle kaverinsa.

Kun kysyin syytä, sanoi lapsi: Mä tahdon nähdä ton kasvot haudan pohjalla. Tahdon potkia hiekkaa sen naaman päälle ja kiviä silmiin, multaa suuhun… mulla on lupa tappaa.

Että sellaisia fantasioita pienellä, poloisella seitsenvuotiaalla lapsella. Minä yritin saada pikaista ammattiapua lapselle ja sain sitä järjestettyä sairaalajakson verran. Lapsen äiti ja minä huokasimme helpotuksesta. Mutta isä sanoi, ettei hänen poikaansa viedä hullujenhuoneeseen. Eikä sitten viety. Minut jätettiin yksin jäälapsen kanssa. Mitään apua ei ollut saatavissa. Minun oli pakko ottaa riski, että poika särkyy ammattitaidottomassa otteessani. En uskonut onnistuvani. Mutta toisin kävi. Lapsi ei särkynyt - hän muuttui itkeväksi, nauravaksi leikkiväksi pikkupojaksi.

Jos et usko ihmeisiin, niin lue Paulin tarina ja alat uskoa sinäkin.  (Pauli – jäinen lapsi, 26.11.2017 osat 1- 14)

 Miro -susilapsi, osa 3

Jatkuu!

Niin alkoi kesyttäminen. Kun susi ulvoi, luokan elämä pysähtyi. Totuimme taukoihin. Odotimme niitä. Ulvoessaan Miro oli poissa, jossain kaukana. Hän ei nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut. Ulvonta alkoi kuin epilepsiakohtaus – äkkiarvaamatta. Sitä ei voinut estää, sitä ei voinut kieltää, eikä siitä voinut lasta rangaista. Poika oli painekattila. Ulvahdukset purkivat sisäistä painetta ja estivät lasta räjähtämästä riekaleiksi.

Miro käyttäytyi kuin piesty koira, pelkäsi kosketusta. Piti keksiä kiertotie:

• Kuulehan Miro, sinä jännität hartioita, kun kirjoitat. Jännitys siirtyy niskasta hartioihin, käsivarsiin ja sormiin. Käsialasta tulee kömpelöä. Annahan, kun minä hieron. Se rentouttaa!

Pääsin ensimmäistä kertaa koskettamaan poikaa. Aluksi Miro vääntelehti kiusaantuneena ja nauraa räkätti suu ammollaan niin, että kitarisat loistivat. Päiväkausien sinnikkään harjoittelun tuloksena kiemurtelu väheni, mutta jännitys jäi. Pojan niskanikamat tuntuivat sormissani legopalikoilta. Niitä palikoita minä asettelin uuteen järjestykseen. Vähitellen sain sipaista tukkaa ja hivellä otsaa. Kului kolme viikkoa ja tunsin äänetöntä kehräystä kämmeneni alla. Poika ei enää pelännyt kosketusta.

Sivutuotteena Miron käsiala parani ja luokan muiden lasten tuli kehnommaksi. Viimein Juuso tokaisi:

• Hei Opsku, etkö näe? Mun kirjaimet ei pysy enää riveillä, ne roikkuu. Ne on kuule kamalan rumia. Mulla taitaa olla jäykät hartiat.

Siispä koko luokka tarvitsi rentouttavaa hierontaa. Korvasin aamunavaukset ’pilvilennoilla’. Vaihdoin loisteputkien keinovalon kynttilöiden tuikkeeseen ja laitoin taustamusiikiksi merenaaltojen loisketta. Alkoi unettava lekottelu. Oli lupa torkahtaa. Lapset painoivat päänsä käsien varaan pulpetinkannelle:

• Sulje silmäsi… kuulet meren kohinaa… olet pilvi, lennät pehmeänä utupallerona korkealla aaltojen yläpuolella…

Soljuvat sävelet imaisivat irti maan vetovoimasta, kohottivat yhä korkeammalle, pilvien tasalle. Lapset keinuivat tuulien tuutimina. Minä kiertelin varjona luokassa, silitin Anssin siilitukkaa, rapsutin Maria korvan takaa, hieroin Rikun linnunluisia käsivarsia, sormeilin Viljamin hikisiä niskavilloja, taputtelin Samun hartioita ja paijasin Ellua muuten vain… Levollinen, ohjelmoimaton hetki on nykylapselle harvinaista herkkua. Kun aikaa on kulunut 12 minuuttia, alkavat ensimmäiset nukahdella. Vaimennan musiikin. Olen koskettanut jokaista ainakin kerran, tänään. Kukin vuorollaan on saanut osakseen opettajan jakamatonta huomiota 30 uljasta sekuntia. Tuli aika sammuttaa kynttilät, loisteputket syttyivät säristen … taikuus katosi.

Ennen kesytystä oli Miron tapoihin kuulunut yritys kynsiä luokkatovereiden kasvoja, jos oma tahto ei kiroilulla mennyt perille.

• Selitä, miksi kynsit?

• No, kato pakko, ymmärrätkö?

• En ymmärrä. Mikä pakko?

• No, toi vitun homo ei muuten tajuu.

• Mitä ei tajua?

• No, että mä haluun ton – heti paikalla!

• Minkä ton?

• No, ton hajukumin.

Laitoin pojalle tumput käteen ja kiinnitin ne hakaneuloilla puseron hihoihin. Oikean käden lapanen poistettiin kirjoittamisen ajaksi. Toimivaa!

Aloitimme heti tammikuussa ’isän kotitehtävät’. Elämä kotona oli helvetillistä kaaosta. Kehitimme keinoja karsia kiukunpuuskia. Sitten potan potkimisen Miika-isä oli myötäillyt lapsihirviönsä oikkuja ja pelännyt tämän naurunräkätystä. Pojasta oli kätevää, että hänellä oli hyytelö-isä, harmiton potkittava, ei sattunut varpaisiin.

Otimme käyttöön tarkat päivärutiinit. Joka aamu kello 7.30 syödään puuroannos. Illalla poika saa valita kahdesta vaihtoehdosta (aina vain kahdesta) esim. kaura / riisi, mehukeitto/ voinappi. Illalla otetaan esille seuraavan päivän vaatteet tyyliin: punainen pusero / sininen raitapaita, farkut / haalarit. Ahtaat säännöt olivat epämukavia, mutta kun viikko oli sinnitelty, riitely ja kinaaminen vähenivät merkittävästi.

Oli aika käydä käsiksi ongelman ytimeen: äitiin. Äiti oli vaiettu puheenaihe. Elisan herättäminen kuolleista tuntui Miikasta turhalta – eihän pojalla ollut edes muistikuvia äidistä. Mutta paranemiseen tarvittiin äitiä ja kuollutkin äiti oli äiti. Miikan tehtäväksi tuli kaivaa esiin komeroista kuvia Elisasta ja esineitä, jotka olivat kuuluneet tälle. Se ei ollut yksinkertaista, sillä Miika oli ahtanut jätesäkkiin surun ja raivon puuskassa mitä hyvänsä nurkista löysi Elisalle kuulunutta. Hän oli säkittänyt kaiken mikä edes haisi sille naiselle.

Jotain sentään löytyi ullakon perältä: punaiset linttaan astutut korkokengät, kulahtanut T-paita, puuterirasia ja lohkeilleet lasihelmet. Sitten oli loruiltava yhteisestä elämästä mitä mieleen juolahti, mukavaa ja arkisen epämukavaa:

• Oli maaliskuun kuudestoista päivä, tai pikemminkin yö, kun sinä päätit syntyä. Tuli kiire Naistenklinikalle. Toiset lapset putkahtavat maailmaan pää edellä, mutta sinä et. Synnyit jalat edellä valmiina kirimään karkuun. Niin kova oli vauhti, ettet tahtonut pysyä hoitopöydällä. Ja kätilö sanoi, että tästä pojasta tulee maratoonari. Äitisi oli läkähtyä onnesta, kehui, että olet koko osaston paras parkuja.

• Äiti tanssitti sinua sylissään, törmäili huonekaluihin, löi päänsä lampunkupuun ja hoilasi: ’Puhelin langat laulaa ja taivaalla loistaa kuu’. Kun Elisa oli pikku maistissa, te porasitte kilpaa: ’Aavan meren tuolla puolen jossakin on maa...’

• Olit äidin ikioma ikiliikkuja. Mutta sitten Elisa sairastui, eikä se ollut sinun syytäsi, eikä minun… ei äidinkään… joskus vain käy niin…

Niin alkoi kotikutoinen terapia. Äitikuvatuksen kuvan tarkentumisen tahtiin harvenivat sudenulvahdukset. Vähitellen ne muuttuivat kesykoiran haukahduksiksi.

Toukokuussa lapset kirjoittivat itselleen juhlalliset työtodistukset varustettuna omakuvalla. Näin Miro luonnehti edistymistään koululaisena:

TYÖTODISTUS

Mä oon ihmeissäni tästä koulusta

Opsku on erilainen ja kavereita on.

Ennen mä olin raju ja kirjotin siansaksaa.

Nyt mä oon ihan hulluna matikkaan.

Enää en kiusaa.

Mä osaan olla tavallinen.

Ja mä oon oppinu jo kaiken.

Mulla on hyvä olo.

Mä oon tyytyväinen itteeni.                                                                                                   

Miro

Tarina päättyy tähän.

Jos lapsena ei opi olemaan tavallinen tapaus tavallisten lasten joukossa,

ei se suju kaksikymppisenä sen paremmin.

Ja kakun kääntöpuoli: 

Jos ’normaalit’ lapset eivät opi hyväksymään poikkeavuutta, miten he sitä sietäisivät aikuisina.

Miro -susilapsi, osa 2

Kaikki alkoi tammikuun 10. päivänä.

Oli syntymäpäiväni. Edellisenä iltana leivoin ison toskakakun vietäväksi opettajainhuoneeseen. Tuntien jo päätyttyä rehtori tuli luokkaan ja vitsaili:

"Lähettivät opetusvirastosta syntymäpäivälahjan – juuri sinulle räätälöidyn, jos vain kelpaa. Virastosta tuli pyyntö, että tunnustelisin noin alustavasti… He sitten soittavat sinulle… Kyse on erityisluokan oppilaasta, joka on jo kerran tuplannut ja taas on edessä luokalle jääminen. Poika ei testien mukaan ole tyhmä, mutta sitäkin haasteellisempi, siis mahdoton. Poika joutaa kierrätykseen. Isä siirsi lasta tarhasta toiseen, aina kun tädit uhkailivat testeillä. Kun koulu alkoi, vaihtuivat opettajat tiuhaa tahtia ja nykyinen erityisopettaja (on muuten mies!) sanoo, ettei kestä – joko hän tai poika lähtee. Arvannet kumpi! Tämä Miro villitsee muut oppilaat, konttaa lattioita, puree, potkii ja paiskoo tavaroita, ei pysy pulpetissa. Opetusvirasto ehdottaa, että ottaisit pojan joksikin aikaa, kunnes paikka löytyy vaikka sairaalasta. Puhelinsoitto virastoon ja kokeilu päättyy. Sen siitä saa, kun pitää luokallaan noita erikoisuuksia, sanoo rehtori vahingoniloa äänessään."

Näin lastensuojelun rattaat toimivat: Häiriintynyt lapsi siirtyy luokasta toiseen, opettajalta opettajalle, sille, joka suostuu ottamaan ja aina lapsi kokee tulleensa hylätyksi.

Jäin miettimään miten voisin onnistua ja ylipäätään voisinko? Miten kesytetään poika 25 oppilaan luokassa, kun erityisopettaja kahdeksan oppilaan pienryhmässä ei ole onnistunut? Ehkä avain onkin juuri siinä: laumapaineessa, mallioppimisessa. On pirun vaikeaa esittää luokan ainoaa ilkimystä. Ehdotus oli niin kutkuttavan älytön, että tartuin tilaisuuteen.

Tarvittiin jotain uutta, odottamatonta. Tavalliset puitteet, pulpetti ja opettaja eivät toimisi. Tarvittiin taikuutta, aimo annos huijausta ja siinä minä olen mestari. ”Tämä huone ei ole mikään tavallinen luokka, ilmoitin Mirolle. Tämä on tiikerinpentujen pesäkolo ja minä olen emotiikeri – muistakin se.”

Kului kaksi päivää ja tapasin Miika-isän. Kuulin tarinan:

- Miro oli rasittava jo vauvana: imi tissiä tunnin, spuglasi, nukkui tunnin, parkui tunnin, söi ja spuglasi … vuorokaudet ympäri. Kun Miro vielä konttasi vaipoissa, äiti, Elisa, otti ja kuoli.

Ei siitä naisesta äidiksi ollut. Sitä piti vahtia, pudotti pojan pari kertaa eteisen klinkkerilattialle ja muuta sellaista. Talonmies löysi Elisan yhtenä aamuna rappukäytävästä oksennukseen tukehtuneena. Se oli saanut avatuksi ulko-oven ja limajuovasta päätellen ryöminyt portaita kolmannen kerroksen tasanteelle. Siihen kotioven eteen se sitte sammui. Oli se yrittänyt raapia ovea, mutta ei ylettänyt ovikelloon. Miro siirtyi pulloruokintaan ja lopetti parkumisen, vikisi vain. Naapurin eukko kävi välillä vahtimassa poikaa. Se kysyi, olinko pannut merkille, ettei Miro jokellellut niin kuin sen ikäisten tapana on? Silloin huomasin, ettei pojasta lähtenyt pihahdustakaan. Siitä oli tullut Elisan kuollessa kiltti kertaheitolla, sellainen rääpäle, helppo hoitaa, ei tapellut vastaan edes haalareita puettaessa. 

Kerran Miro keikkui tuolilla ja putosi selkänojalta, ranne murtui ja otsaan tuli paukura. Pojalta pääsi räkättävä rekkakuskin nauru, sylki lensi ja housut kastui, mutta silmät ei. Naurunkäkätys jatkui sairaalassa hoitopöydälle nostettaessa. Poika veti vaan välillä henkeä ja jatkoi räkätystä, kun hoitaja väänsi kättä. Ihmettelivät potilaan reippautta. Lääkärikään ei huomannut, että nyrjähtänyt se poika oli, työnsi vaan käteen tikkukaramellin ja pörrötti tukkaa. Naapurin eukko oli ainoa, joka sanoi suoraan, että lapsen päässä irtosivat saranat jengoiltaan, kun siltä äiti kuoli. Se eukko ymmärsi, mikä oli homman nimi, kun sillä oli itsellään viisi enemmän ja vähemmän epäkelpoa jälkeläistä. 

Kun Miro täytti kolme vuotta, kutsuttiin kummit kakkukahveille. Miro istui mykkänä potalla ja ähki, nousi sitten, katseli tutkivasti pökäliä ja potkaisi potan kumoon. Sisältö valui olohuoneen matolle. Poika potki pottaa kuin jalkapalloa ja karjui: ”gagga daadana” – pojan ensimmäiset sanat! Ei ollut aikaisemmin asiaa. Mikään ei enää kelvannut sille kakaralle. Mukit, muusit, autot, ketsupit, kengät, mehut, leegopalikat lensivät seinille ja poika kiljui: daadanan gagga, daadana... Yhtä saatanan kakkaa poika on ollut siitä asti.

Isä nielaisi, puhe pysähtyi. Tuliko jo kaikki? Mies vain tuijotti täriseviä käsiään ja sai viimein yskittyä suustaan:

- Tultiin sitten tänne, tänne näin…sanoivat, että sinä osaat… tehdä sille jotain?

-Yritän, mutta en takaa onnistuvani. Tässä työssä ei anneta takuita.

Sovimme ehdoista. Saisin käyttää kaikkia keinoja, kummallisiakin. Kohtelisin Miroa kuin omaa lastani – siis ohittaisin ohjesäännöt. Pitelisin poikaa tiukassa syliotteessa pelkäämättä mustelmia. Mutta yksin en selviä. Tärkeintä on yhteispeli ja pelin pitää olla avointa. Tarvitaan koko luokan tuki. Lapsille on kerrottava missä mennään. Luokka on voimavara. Kun minä väsyn, ja varmasti niinkin käy, luokkakaverit jaksavat uskoa.

Isäparka hyväksyi mitkä tahansa ehdot.

Luokka nielaisi syötin ’sudenpentu tiikerilauman kasvattina’ – ei mikään Pikku-Paha-Hukka, vaan sudenroikale:

-  Miro koettaa esitellä metkujaan ja yrittää saada teidät mukaan kaiken maailman kamaluuksiin. Älkää olko huomaavinanne. Mutta jos hän tekee jonkun asian oikein, vaikka vahingossa, huomatkaa heti. Onko sovittu?

- JOOO, kiljuivat lapset arvaamatta mihin olivat ryhtymässä.

En sitä arvannut itsekään, mutta jostain oli aloitettava. Kokemuksesta tiesin, että mikä hyvänsä keino tepsii, jos luokka siihen uskoo ja jos samaa rataa vedetään johdonmukaisesti.

Niin tuli Miro luokkaan. Poika roikkui isän käsivarressa kaksin käsin kynnet syvällä miesparan lihassa. Isä laahasi lasta pitkin käytävää ja yski hämillään, sai sitten nostettua pojan kuin matkalaukun kynnyksen yli.

 - Terve Miro! Sinua on jo odoteltu. Hauskaa, että päätit tulla Viidakkoluokkaan. 

Isä lähti ja poika jäi käppyrään lattialle. Miro peitti päänsä käsillään. Odottiko hän, että joku tulee ja alkaa potkia? Naputin tyhjän pulpetin kantta. Siinä komeili Miron nimilappu jättikirjaimin. 

Jatkoin satua ’Oletko noitien sukua?’. Tarina kutitti lasten nauruhermoja ja papereille ilmestyi noidan lemmikkejä, mitä merkillisimpiä otuksia. Luokan huoleton käytös ei vastannut Miron odotuksia. Hän hivuttautui hämillään pulpettiaan kohti ja istui paikalleen. Minä hyrisin tyytyväisyyttä, ensimmäiset kymmenen minuuttia olivat onnellisesti ohi. Poika makasi otsa pulpetin kannella ja kurkki luokkatovereitaan katseessa epäluuloa ja halveksuntaa. Sitten pojan vasemman käsivarren alta työntyi oikean käden etusormi. Hän antoi sarjatulta ja ampui rivi riviltä luokkatoverinsa. Pojalla oli aseessaan äänenvaimennin, mutta huulet papattivat. Äkkiarvaamatta poika heitti selkänsä kireälle kaarelle ja päästi suden ulvahduksen. Minulle tuttu tilanne. Olin jälleen saanut vastuulleni ’sarjamurhaajalapsen’. Sormi ei tee reikää otsaan, mutta enteilee pahaa. On viime hetket kääntää kasvun suuntaa. Ehdinkö ajoissa?

Katselin lasta: pienikokoinen ruipelo, pitkät sirot sormet, ranteet mustelmilla, rohtuneet huulet, leuka ruvella ja likaraita kaulalla. Miro käänsi päätään, huomasi, että tarkkailin häntä ja tuijotti takaisin. Tunsin katsovani kaleidoskoopin linssin läpi: lapsen silmissä irtonaisia lasinsiruja koko ajan vaihtuvassa järjestyksessä. Äkkiä katse sammui. Jäljelle jäivät mustikansiniset vesiväriläikät, jotka olivat pieniin kasvoihin aivan liian suuret. En ymmärtänyt yhtälöä: sekasikiön kasvot – yhtaikaa enkelin ja paholaisen: läpikuultava iho, valkoiset ripset, ohimolla arpi kuin kalanruoto, ikivanhan ihmisen ilme.

Miron tarina jatkuu osassa 3.