Nukenraato jatkuu /

Kysyn äidiltä, onko syntistä suurennella silmiään ja äiti sanoo ’Höh’ ja senkin silmät suurenee syntisesti. Sitten äiti lisää, että ’höpsistä’ ja silmät on taas viirulla.

On raskasta rangaista toisten nukkeja, mutta Milla lupaa jaksaa minun vuokseni, koska hän on hyvä ystävä. Milla myös huomauttaa, että minä voisin kyllä antaa hänelle palkaksi kolme enkelikiiltokuvaa ja joulupukin, jolla on säkki selässä, vaikka säkki on vähäsen revennyt. Ja minä annan.

Yhtenä päivänä, paljon ennen hautaamista, Milla ehdotti, että vaihdetaan nukkeja, vaikka hänellä oli kyllä parempi nukke. Millan nukkea voi uittaa ja pestä, kun sillä ei ole kangasta mahassa eikä sitä tarvitse kantaa varovasti, kun sen silmät ja tukka on maalattu päähän kiinni. Milla sanoi, että sellainen nukke on parempi ja että hän haluaa minut oikeinoikein iloiseksi, kun hän on kerta hyvä ystävä.

Mutta minä en tahtonut vaihtaa Sanna-Kaisaa, kun kummitäti oli tuonut hänet Ameriikasta asti ja kun minä tykkäsin Sanna-Kaisasta, vaikka hän ei saanut uida, koska Sanna-Kaisan suolet alkoi haista.

- Paskajuttu, sanoi Milla, kerkesin luvata tolle, että mä konetan sille vaatteet kerta meillä on ompelukone. Ei sitten koneteta! Sopii mulle, sanoi Milla ja narskutti hampaitaan.

Niin Sanna-Kaisa alkoi suruissaan suurennella silmiään. En minä koskaan nähnyt sitä suurentamista, mutta Milla näki, koska osasi vahdata oikein.

- Tunnusta, sinä katala, huusi Milla ja ravisteli Sanna-Kaisaa niin että häneen varmana koski.

Sanna-Kaisa katseli totisin silmin eikä tunnustanut. Milla ehdotti, että painetaan siltä silmät pään sisään.

- Ymmärrätkö, on pakko! Muuten ei hautaaminenkaan riitä kostoksi. Nukke näkee vaikka mullan läpi ja noituu.

Sitten Milla painoi silmiä peukaloillaan kunnes rusahti ja hän iloitsi oikeudesta. Mutta minulla pulahti oksennusta suuhun ja kesti vähäsen aikaa ennen kuin rupesin nauramaan Millan hyväksi mieleksi.

Tänään Milla ja minä istutaan halkolaatikon päällä ja minä rutistan Sanna-Kaisaa syliini viimeisen kerran, sillä minä olen vihdoin tullut katumapäälle ja annan hänet Millan omaksi, kun nukke itse sitä tahtoo, vaikka äiti kyllä suuttuu.

- Tajuut sä, etten mä huoli tommosta nukenraatoa, sanoo Milla ja alkaa ilmeillä.

Nyt minulla on Sanna-Kaisa ikiajat omanani ja minä rakastan sitä raatona entistä enempi.

 

Nukenraato, kun Sanna-Kaisa haudattiin elävältä /

Istun vintin nurkassa savisen kukkaruukun päällä ja selailen kellastunutta lehtipinoa. Sormiini osuu Catalogi vuodelta 1987/88: ihania antiikkinukkeja, yhdellä niistä tuttu katse ja nököhampaat – minun nukkeni, minun Sanna-Kaisani – melkein.

Kerron nyt sinulle nukkeni surullisen tarinan. Yritän olla itkemättä. Yritä sinäkin!

...

Rutistan sylissäni Sanna-Kaisaa. Siihen änkeää Milla. Milla on minun paras ystäväni - jos ei koiria oteta lukuun, sillä Musti on kyllä parempi. Sanna-Kaisa on kuttaperkkapää. Muuten hän on kangasta. Ei semmoinen pikkupenskojen lötkö mollamaija, vaan kireästi ommeltu. Hän on hoikka pillikinttu ja osaa heilutella jalkojaan niin kuin naiset.

Sanna-Kaisa haudattiin elävältä.

- Eikä se ole kenenkään syytä, sanoo Milla. Oma on vika. Itseään saa syytellä. Miksi suurenteli silmiään. Kuka käski, tuhahtelee Milla. Hän tietää asioita, kerta hän lukee sanomalehteä.

Sanna-Kaisalla oli ennen punaiset posket. Sitten kun hänet kaivettiin haudasta, oli nahka raapiintunut naarmuille. Minä rupesin itkemään, mutta Milla oli kovana ja kielsi vetistelemättä.

- Jos säälii syntistä, niin synti tarttuu, tarttuu niinkun Erikeeper, eikä irtoa. Jos väkisten irrottaa syntiä niin nahka repeää mukana. Sitäkö sinä tahrot? Milla tivasi.

Sanna-Kaisan silmät oli maailmankauniit. Milla lohduttaa, että samalta ne näyttää nytkin, vaikka kalisevat pään sisällä. Nyt Sanna-Kaisa katselee reikäsilmillä, kun minä häntä heijaan. Ennen hän osasi räpytellä ripsiä ja sulkea luomiläpykät, jos päätä sopivasti kallisti, nyt hän vaan tuijottaa.

Milla halaa minua lujasti ja sanoo lempeästi:

- Kyllä mä ymmärrän. Sä olet vähän pöljä, eikä pöljät heti tajuu, millon pitää olla lujana, Katsos nyt on kaikilla pare olo.

Sanna-Kaisan kuului maata haudassa seitsemän yön ylitse. Se oli sopiva rangaistus. Sitten hänet kaivettiin ylös. Minä pelkäsin, että Sanna-Kaisa kokonaan kuoli, mutta Milla selitti, että Sanna-Kaisa voidaan tarvittaessa haudata vielä kuusi kertaa, kerta nukeilla ja kissoilla on seitsemän henkeä.

-Kato, nyt sä voit turvassa leikkiä tolla, kun se ei enää ylpiste eikä suurentele silmiään, kerta se on sopivasti ruma ja sokee, Milla lohduttaa iloisesti.

Minä sitä Sanna-Kaisaa rakastan. Hän hymyilee suu rakosellaan ja hänellä on kaksi valkoista nököhammasta – tai ennen oli. Toinen hammas irtosi haudan levossa.

Sanna-Kaisalla on valkoiset pikkupöksyt, pitsiä lahkeessa ja ihana mekko. Mekon helmaan äiti on ommellut sinisiä kukkia.

- Turha koreus on turmioksi, Milla tietää ja käskee repiä housupitsit.

- Sinun kuuluu sitä kurittaa, kerta olet sen äiti. Pakko, ymmärrätkö?

Minä kiskon röyhelöt irti, mutta Milla lupaa leikata korkkiruuvikiharat, kerta hän on parempi saksija.

- Ei auta! Sanna-Kaisa on jo ehtinyt vajota syöveriin. Olis tarttenut nöyryyttää sitä ajoissa. Kyllä nukkekin voi ylpistyä ja langeta. Liian myöhään tuli kuritus.

Jatkuu...

Sininen poika osa 3.

Kotona /

Äiti kaataa minulle mukiin iltateetä, mättää paljon sokeria ja käskee hämmentää. Ahosen Ulla, se paksu Ullapulla Vehasen leipomon yläkerrasta änkesi meille iltapalalle. Nyt sekin tahtoo sokeriteetä.

- Ei se ollut kenenkään syytä, ei lasten ainakaan, sanoo äiti paksulla äänellä kädet tiskivedessä.

Äiti tiskaa niin, että kolisee ja kupit luiskahtelee sen tiskivaahtosormista.

- Ehkä näin oli sittenkin parasta, puhelee äiti tiskeille, ei ollut lapsirukasta eläjäksi.

Minä katselen äitiä ja äidin suru tarttuu. Tulee surkea olo. Vaikka oli jo.

- Mutta sen tuhman Rättisedän syytä se ainakin oli, intän.

- Ei ollut. Ei Rättisetää ole olemassa. Se on viemäriputki, sanoo äiti ja pyyhkäisee nenäänsä ranteella. Tiskivaahto tarttuu leukaan.

- Onko putkilla vaatteet? minä ihmettelen.

- Viemäriputkella on, selittää äiti. Pakkasen ja jäätymisen varalta se on päällystetty rievuilla.

Ullapulla kuuntelee kohteliaan näköisenä, eikä sano mitään. Mutta tietää paremmin. Ovikello soi ja äidin tiskit jää kesken. Ahosen täti tulee hakemaan Ullaa tai oikeesti juoruilemaan. Äiti rupeaa sitä Ahoskaa lohduttamaan eikä arvaa, että me kuunnellaan.

- Nyt ei Veikon enää tarvitse virua sairaalassa, ei tarvitse pelätä lääkäreitä ja piikittämistä. Ja vanhempien on lohdullista ajatella, että Veikko kuoli kesken iloisten leikkien, ei jätetty yksin, sai juoksennella toisten kanssa ja seikkailla ja sitten… Äiti pyyhkiin tiskipyyhkeeseen naamaansa ja jatkaa nuhaisella äänellä:

- Hyvä näin! Ei kuollut, pikku raasu, kylmälle leikkauspöydälle auki revittynä, ei sairaalan putkisänkyyn hitaasti tukehtumalla tippapullojen ja happinaamareiden keskelle.

Äiti puhuu niin kuin nielisi puuroa. Ja sitten ne äkisti parkuu kumpainenkin.

Ulla kiskoo minut vessaan, lukitsee oven, istuu pytynkannelle, heiluttelee jalkojaan ja sillä on kivasti paksut reidet ihan kuin naisilla.

- Oikeasti se OLI Rättisedän syytä, sanoo Ulla karamelliäänellä silmät sirrillään. Mutta äitien kuuluu sanoa tolleen, tajuut sä! Se on valetta. Se Räsysetä imaisi Veikosta sielun ja veret. Niin vampyyritkin tekee.

Uusi päivä

Taas minä istun portaalla, sillä samalla. Toiset leikkivät kirkonrottaa. En kelpaa mukaan, koska olen tänäänkin liian pieni. Ei huvita katsella juoksemista. Veikko kuoli, koska minä en puhaltanut tarpeeksi henkeä ja koska sillä ei ole koiraa kiskomassa tukasta. Ja minulla on syntinen olo, kun Musti ei antanut minun kuolla. Suru nakertaa mahassa niin kuin siellä olisi rotta, mutta pieni. Jos olisin kuollut, niin nyt minä ja Veikko leijailtais haamuina ilman sielua ja verta. Tai roikuttais niissä koukuissa haalareiden kanssa. Ja aina vaan minä vähäsen tykkään Veikosta.

Sitten alan toivoa. Toivon uutta ystävää. Kummosta vaan, ihan mimmosta vaan. Kuka vaan kelpaa, kunhan sillä on reikä sydämessä.

 

Jatkoa! Sininen poika osa 2.

Tuomas paiskaa oven kiinni ja panee sen säppiin. Nyt se paha setä ei pääse ulos. Oikein sille. Me kaadutaan yhteen kasaan päällekkäin, kiljutaan ja kikatetaan. Kauhujuoksu vei tunnon jaloista. Niitä pistelee ja otsassa huimaa. Me kuullaan miten Rättimies raapii ovea. Äkkiä on hiljaista.

Marketta nousee seisomaan ja sillä on omituinen ilme – Veikko puuttuu!

- Varmaan se suuttui, kun sitä ei huolittu mukaan, Lissu sanoo.

Me aletaan etsiä Veikkoa, koska Marketan pitää sitä vahtia ja jos Marketta menee kotiin yksin, äiti lyö sitä kintuille, kun Veikko on äidin lellipoika. Mutta Veikko ei istu portailla. Veikkoa ei löydy. Ei mistään. Silloin Marketta sanoo ontosti:

- Pakko avata ovi. Jos vaikka Veikko on jäänyt tahalteen sen Riepumiehen kaveriksi, kun kerta on omituinen.

Marketta kurkkaa varovasti ovenrakosesta. Me pelätään, että se setä seisoo kynnyksellä ja tarttuu kiinni. Mutta ei seiso. Oven takana on vaan Veikko. Veikon naama on kiinni ovessa silmät auki. Se kaatuu kynnykselle ja me nähdään, että Rättihirviö on peruuttanut. Mutta Veikko on entistä vetelämpi eikä vastaa, vaikka Marketta käskee:

- Turpiin tulee, jos et heti paikalla lopeta tota pelleilyä, huutaa Marketta käheällä äänellä ja tuuppii kengällä.

Mutta Veikko ei tottele.

Me seisotaan piirissä niin kuin leikittäiskin tervapataa. Veikko on siinä padassa. Seisotaan liikahtamatta. Ei hengitetä, ei uskalleta hengittää. Mutta Marketta rähisee. Sen suusta ja silmistä roiskuu vettä. Rähinä on turvallista. Äkkiä pihalaiset on poissa, eikä me huomattu minne ne katosi. Nyt me ollaankin kolmestaan, Veikko, Marketta ja minä. Marketta tuuppaa Veikon selälleen ja määräilee:

- Pysytte sitten siinä, kumpainenkin. Eikä mitään metkuja. Varokaa vaan, jos karkaatte niin… sanoo Marketta uhmaäänellä ja sen nenästä vuotaa räkää, mutta se ei välitä.

Minä heti tottelen ja tartun Veikkoa kädestä. Käsi on kylmä. Minä katson Veikon silmiä – niitä nukensilmiä – jääkukkia on, eikä yhtään kipinää! Minä pelästyn ja puhallan Veikon naamalle henkeä. Vedän mahan täyteen ilmaa ja puhallan. Ei auta. Vaikka miten puhisen, ei Veikon silmät ala räpyttää. Jos Veikko nyt kuolee, kuoleeko Nukku-Matti myös? Sitten ei enää ole unia? Koskaan.

Pakko kysyä Veikolta, vaikka vähäsen ujostuttaa:

- Oletko sinä nyt yöt ja päivät unipoika, vai päivällä kuollut ja yöllä elävä, vai mikä sinä olet?

Mutta portista ryntää rouva Ruuska. Se on Veikon äiti, eikä Veikko ennätä vastata. Alkaa kamala meteli. Ruuska ravistelee Veikkoa hartioista. Enkä minä ymmärrä miksi se riehuu, vaikka me ollaan ihan kiltisti. Veikon pää retkahtaa, kaula venyy ja suu loksahtaa auki. Minä olen sille Ruuskalle vihainen, irvistän ja hakkaan sitä nyrkeillä selkään, niin lujaa hakkaan, kuin ikänäni jaksan. Sillä on kova selkä. Sattuu, käsiin sattuu ihan kuin hakkaisi klapilaatikkoa. Mutta Ruuska ei välitä. Kyllä potkaisisi halkojalalla jos välittäisi. Sitten se nostaa Veikon maasta ja roikottaa niinku likapyykkiä roikotetaan. Minä irvistän lisää. Ruuska parkuu ja ontuu pois, vie lumotun pojan pois, retuuttaa. Eikä Veikko ehtinyt vastata, enkä minä ehtinyt tarpeeksi puhaltaa.

Jatkuu...