PAKO ONNISTUU

Missä minä nyt olen? Tunnen kylmän viiman kasvoillani. Olen sinkoutunut aikajanalla ensimmäisiin muistikuviini. On aamu ja on Musti-koirunen.

Seison rantakalliolla. Naapurisaaren setä soutelee ja nostaa verkkojaan. Sitten se koukkaa rannemmaksi ja huutaa:

- Hei pikku-likka, kipuapas ylemmäksi sieltä vesirajasta tai Näkki tulee, tarttuu nilkkaan ja kiskaiseen mereen!

Minä olen se pikku-likka. Huudan:

- Totellaan, totellaan!

Mutta ensin minä syötän sille Näkille näkkäriä. Meri on pahalla päällä. Se murisee. Muriskoon vaan, ei tämä tyttö pelkää. Näkki makaa merimudassa ja puhaltelee kuplia. Se on piilossa. Kukaan ei sitä näe. Mutta sen valokuva on yhdessä kirjassa: sammakon räpylät ja ahvenen nahka. Minä meinaan houkuttaa Näkin esille.

Pitää varoa vesirajaa. Siinä on niljakas rantu. Mustan päälle jos astuu, niin kyllä luisuu ja lujaa. Aallot yrittää kiivetä kalliolle säikyttelemään, mutta niiden kynnet luistaa ja ne sylkevät vaahtoa kiukuspäissään. Minulla on pala näkkäriä nyrkissä ja toinen pala taskussa. Makaan mahalteen, niin Näkki ei ylety kiskaisemaan nilkasta. Kyllä minä yhden Näkin kesytän.

Musti on ängennyt mukaan. Hän ynisee ja vahtaa. Hän luulee, että luiskahdan. Jos luiskahtaa, niin uppoaa. Se on kuolemista, enkä tiedä onko se kivaa vai mitä, kun en vielä ole yhtään kertaa kuollut.

Minä houkutan Näkkiä lempeällä äänellä: Näk, Näk-kiii, tule, tule Näk-kiii… Silloin tulee iso aalto ja nousee kalliolle. Nyt Näkki tulee hakemaa näkkäriä. Aalto imaisee minut mukaansa. Suu tulee täyteen merenmakua ja liejun. Näin sitä hukutaan! Mutta mekko jarruttaa, kuoleminen jää kesken. Näkki valuu mereen ja vie leipäpalan mennessään. Harmitus! Haukon ilmaa ja yskin merta, nenässä kirvelee. Vaahtoa on naamassa ja tukassa ja poskessa vihreää töhnää. Ryömin takaperin korkeammalle. Musti roikkuu mekossa, ei irrota. Se tuhma Näkki tahtoi minut ja näkkärin. Se ymmärsi väärin.

Äiti seisoo rappusilla ja sillä on suu auki niinkuin hän huutaisi ja huutaakin, mutta tuuli vie sanat väärinpäin kauas meren taa. Eikä äidin sanat koskaan löydä takaisin. Ei haittaa! Musti ulvahtelee ja kiskoo mekosta. Nousen seisomaan ja pysyn pystyssä. Pitää kävellä vinossa, kun Musti on kiinni mekossa. Äiti juoksee vastaan, sieppaa syliin ja rutistaa niin, että sattuu. Äitiä ei harmita, että sen pusero kastuu lätimäräksi ja tissiliivit myös. Äiti tärisee ja on omituinen, kantaa roikottaa, vaikka olen iso tyttö ja minusta tuntuu, että olenkin ostospussukka.

Tuvassa on palaneen pullan käry. Äiti sieppaa kärypullat uunista, kippaa pelliltä tiskipöydälle ja alkaa hinkata minun korvaani pitsipuseron helmalla – ei tiskirätillä. Korvaan on tarttunut töhnää. Pikkupöksyt on litimärät ja mekko, sunnuntaimekko, puhvihihat ja mansikankuvia. Tulee kahvivieraita naapurisaaresta ja ollaan vieraskoreasti. Ehkä Näkki hermostui siitä näkkäristä, kun hän oisi tahtonut pullaa.

Musti aivastelee ja yskii. Äiti huomaa, että sillä on hampaan välissä mansikkamekkoa. Mekko on revennyt ja ainakin se on Mustin syytä. Äiti kiskoo Mustin leuasta kankaanrepaletta. Kumma juttu: äiti on siitä mekon repimisestä onnessaan ja sanoo: ”Hyvä koira, hyvä Musti-koirunen”. Mutta varmaan äitiä harmittaa, kun sen naama rypistyy ja äänikin on ruttuinen. Äkkiä äiti alkaakin halata Mustia. Musti seisoo jäykästi ja ulvahtaa. Äiti siitä ymmärtää lopettaa, menee kaapille ja ottaa paketin sinistälenkkiä, pätkäisee siitä ison palan. Ei sano ”anna tassu”, työntää vaan makkaran koiran kitaan eikä laita sinappia päälle.

Minä alan täristä, tärinä tarttuu hampaisiin ja muuttuu suussa kalinaksi. Äiti menee etsimään kuivaa vaatetta kammarista, mutta minä kaivan taskusta varapalanäkkärin. Se on märkä ja lätky. Me syödään se Mustin kanssa ja se maistuu itkulle, kun se iso laine nuolaisi sitä.

Herään. On tokkurainen olo ja suussa karvas maku. Kieli on kuiva käpy, nieleskelen leivänmurusia. Kipulääke kuivattaa suuta. Keinun unen ja valveen välimailla. Uniolo jäi kesken. Mutta Kun kipulääke menettää tehonsa, minä karkaan takaisin lapsuuteen. Ymmärrän olevani vanhus, hupsu vanhus, joka juttelee kuolleelle koiralle:

- Kuulehan Musti-koirunen, jos olisit antanut aallon pyyhkäistä minut mereen, en nyt makaisi tässä sairaalan sängyssä. Olen särkynyt sätkynukke, porsliininen pääni on haljennut ja langat katkeilevat. En pysty tanssimaan tahdissa, Kuka on tanssittajani?

Aina kun pelkään, koirani ilmestyy uneen. Painajainen katoaa ja oloni muuttuu turvalliseksi. Tällä kertaa lähtö jäi puolitiehen. Mutta ehkä ensi kerralla? Tule silloin hakemaan! Ei häiritä enkeleitä. En ole taivaskelpoinen. Antaisivat lentimiksi vain siiventyngät ja nekin eriparia. Vie minut koirien taivaaseen. Siellä riittää häntiä hännättömille.

Ajatusleikki jää kesken, sillä hoitaja tahtoo mitata kuumeen.