KUN KALLO HALKEAA

Hyvä lukijani, 

Olen yrittänyt lopettaa kirjoittamisen

turhana touhuna. 

Ja seitsemän vuotta onnistuin.

Sitten sattui jotain odottamatonta:

 – kaaduin ja kalloni halkesi. 

Herätessäni huomasin:

Olin tullut vanhaksi, eikä minulla ollut tulevaisuutta. Jäljellä oli vain menneisyys.

Aikaisemmissa blogeissa olen kertonut nyrjähtäneistä lapsista opettajan silmin. Nyt kerron myös pienestä haituvatukkaisesta tytöstä, nimeltä Siukku – siis itsestäni, Sirkusta.

Muisti on oikullinen. Se ei noudata aikajanaa. Se ei piittaa päivämääristä. Muistikuvissa on samanaikaisesti nykyhetkeä ja menneisyyttä, vanhuutta, lapsuutta ja keski-ikää. Muisti rikkoo ja paikkaa, repii irti ja liimaa. Se noudattaa alitajunnan lakeja ja poukkoilee minne mieli tekee.

Muistan lapsuuden tapahtumat tarkemmin kuin eilisen. Näen ne lapsen silmin.

Näin tapahtumat alkavat:

Seison hississä roskapussi kädessäni. Vaihdoin jalkaani lenkkitossut. Olen lähdössä metsään. Avaimet on, aurinkolasit, lippis ja repussa kiikari. Kippaan vain jätepussin roskikseen ja jatkan matkaa rannan kautta metsäpolulle. Hissi pysähtyy pohjakerroksessa. Nytkähtää. Pimenee.

Olen perillä. Mutta missä? Koira nuuskii tukkaani. Sehän on Musti, tseh,tseh, Mustihan se. Minun kuollut koirani. Koira nuolaisee poskeani. Sen turkki haisee ja sillä on munankuoria päässä ja kynsissä piimää. Yritän rapsuttaa koirusta, mutta käsi ei liiku. Toisella kädellä saan rutistettua koiraa kaulasta ja etsin sanoja: Älä jätä! Musti tökkii pehmeällä tassulla. Äkkiä käpälä onkin painava ja kynnet raapivat kipeästi. Musti ulvahtelee: uh, uh, u-huu. Sen häntä tamppaa lattiaa. Hiekkainen tomu yskittää. Täällä haisee….oksettaa. Koira repii tukasta… Se yrittää kiskoa minut pois, pois, pois. Musti on vahva ja iso, minä olenkin pieni, pieni kuin patalappu. Tahdon Mustin mukaan. Musti laulaa koiran laulun...uh… uh… u-huu!

Kipu herättää. Otsani on tulessa. En ole patalappu, en lapsi. Täytin toissapäivänä 84 vuotta. En rutista koiraa, rutistan roskapussia. Se on revennyt syliini. Makaan selälläni kylmällä kivikäytävällä täytekakun jäämiä kaulallani, kermavaahtoa, kahvinporoja ja munankuoria … haisee, oksettaa… Viekää pois! Jotain märkää valuu kainalooni… Yritän nostaa kättä. Käsi ei liiku. On oudon pimeää. Pääni on revetä. Haukon henkeä. Suuhun pulahtaa oksennusta. Terävää puukkoa työnnetään syvälle korvaan.

- Rouva, älkää liikkuko, sanoo joku. Ambulanssi on tulossa, ei saa nousta, täytyy kuvata, kuvata.

Kuvata, mitä kuvata … koiraako? Ihmisiä onkin monta. Paksu mies naapurista huutaa, sillä on suu auki, mutta en kuule ääntä. Pimenee.

- - - - -

Makaan sängyssä, en käytävän lattialla. Kuka nosti? Miksi? Yököttää. Kipu kouraisee. Auttakaa. Sammuttakaa se valo! Häikäisee.

- No, niin, sitä ollaan vihdoin hereillä, sanoo ammattiääni vuoteen päädyssä. Rouva, olette sairaalassa. Kohta olo helpottaa.

Minut on riisuttu, puettu vaaleanpunaiseen sairaalapaitaan. Ammattiääni kertoo, että pääkalloni on kuvattu tietokonetomografiassa, takaraivoni on haljennut korvasta korvaan.

- Onni onnettomuudessa, selittää lääkäri. Aivoissa ei ole repeämiä.

Ajattelen miltä sotkulta säästyttiin: Minun aivoni lattialla. Jonkun olisi pitänyt luututa rätillä se hyytelömassa.

Muistijäljet ovat poissa, pätkä filmiä on poikki ja alitajunta on paikannut tyhjän pätkän koiralla. Outo valinta.

Kun paiskauduin kivikäytävälle, särkyi kalloni. Samalla meni sirpaleiksi aikaikkuna. Olin lukinnut saranat tiukasti. Lasi oli niin likainen, etten nähnyt sen läpi, vaikka olisin halunnut. Enkä minä halunnut. Mutta nyt on lasi rikki, sirpaleet lojuvat käytävän lattialla. Päätäni pakottaa ja kipu kouraisee kurkussa. Pyristelen pakoon aikaikkunasta...