20.12.2017

LASSI - tähtisilmä, osa 3.



Tapasin pari viikkoa ennen koulun alkua Lassin vanhemmat, ujosti hymyilevän miniatyyriäidin ja omiin jalkoihinsa sotkeutuvan, hämillisen isän. Pulpetit olivat vielä pinossa, päällekkäin, ketarat ojossa, ruskeita pahvilaatikoita kaikkialla. Läikkä paljasta lattiaa loisti uuden vahan lumoa. Olin kääntänyt muutaman pulpettiparin oikeinpäin keskelle luokkaa, keittänyt kahvit ja avannut keksipaketin - varmuuden vuoksi, sillä pahin jännitys laukeaa, kun muki lämmittää kämmentä.

Miniatyyriäiti kuvaili hellin sanoin lastaan. Isä keskittyi kertomaan arjen ongelmista. Joka-aamuinen päiväkotiin vienti oli uuvuttavaa. Pienempänä Lassi takertui kiinni isän lahkeeseen kuin pyykkipoika, myöhemmin heittäytyi hervottomaksi, kun oli aika lähteä. Velton lapsen pukeminen oli yhtä tuskaa, hiki tuli pukijalle ja puettavalle. Poika piti kantaa tarhan ovelle asti.

- Ei se sopeudu lasten joukkoon, eikä ihmisten. Uskonveljet lohduttavat, että näin on hyvä -maailma ei saa vietellyksi puhumatonta, säästyy paljolta pahalta, äiti sopersi.

Isä järjesteli jalkojaan pulpetin alla. Yllättäen nainen alkoi kertoa omasta kouluajastaan - kumma, että rohkeni. Kirveleviä muistijälkiä, kuin partakoneenterällä viillettyjä, pääsivät tulehtumaan, märkivät. Naisen poskille syttyivät palavat täplät, kädet vapisivat. Muki oli asetettava pulpetille, ettei läiky. Koulupelko nosti yhä ihon kananlihalle. 

Isä ja äiti olivat riepotelleet lastaan perheneuvolaan ja takaisin jo kaksi vuotta - edistymättä. Äiti oli hädissään, isä turhautunut.

- Miten olisi, jos me jätettäisiin ne neuvolakäynnit, äiti ehdotti. Kun meidän pitäisi siellä puhua perhe-elämästä, eikä me keksitä enää mitään kerrottavaa. Eikä neuvolassa anneta neuvoja. Ne kuuntelevat. Jos me tultaisiin tänne kouluun ja opettaja neuvoisi, aneli nainen kuin karkkia kinuisi.

Sitten minä ryhdyin hammaskeijuksi. Ehdotin salaliittoa. Alkajaisiksi sovimme, ettei kotona udella sanallakaan pojalta, puhuuko hän koulussa. Pidetään selviönä, että puhuu.
Soitin isän suostumuksella perheneuvolaan saadakseni asiantuntijalta toimintaohjeita. Sain niskaani jäähileitä. Psykologien ammattikuntaa sitoo vaitiolovelvollisuus. Sitä eivät vanhempien toiveet horjuta. Koulupsykologi voi toki halutessaan toimia välikätenä. Viesti oli selkeä: pysy omalla siivullasi - opeta, älä puutu lapsen psyyken hoitoon! Ei sinulla ole siihen pätevyyttä.!

Ehdotin hämilläni yhteispalaveria: psykologi, opettaja, vanhemmat.
- Voidaan neuvotella, mutta vasta kevätpuolella, sillä kiireelliset tapaukset menevät edelle. Ei puhumattomuuden pitäisi olla ongelma luokkatilaanteessa. Opetusta häiritsevät aggressiiviset ja levottomat lapset.

Suljin puhelimen happamasti kiitellen ja itsekseni kiroten. Psykologeja on moneen  lähtöön. Tämä oli siis tätä lajia. Onneksi ei enää tyyppiesimerkki. Toisaalta ymmärrän häntä - turhauttava ammatti. Jos hyvin käy, hän kohtaa perheen tunti-kerran-kuussa -tyyliin. Miten kukaan sillä teholla saisi otteen mykästä lapsesta? Minä olen kasvokkain pikku ihmisen kanssa viisi päivää viikossa, kaksisataa päivää vuodessa. Halusin tai en vaikutan lapsen mieleen. Pelottava ammatti!

JATKUU... 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos viestistäsi!