15.12.2015

Jesse - Jörö-Jukka / osa 5

Jatkoa…




Seuraava päivä
Saara avaa kalenteriluukun ja hyppelee innosta jojohyppyjä. Jessen silmät räpsivät kummastusta:
-       Hullu, hyppii hammastikusta?

On Jessen vuoro. Koko luokka seuraa pojan tahallisen hidastettuja askelia. Ylimielinen ilme kasvoillaan poika avaa luukun ja löytää tikun. Tuijottaa sitä hetken ja tunnistaa, piilottaa tikun nyrkkiinsä ja luikkii paikoilleen. Lapset huutaarenkuttavat: näytä-näytä-näytä! Mutta Jesse ei näytä. Poika on kuin punajuuriliemessä liotettu. Silmänvalkuaisetkin ovat saaneet punaisen värin. Välitunnilla jututan Jesseä.
-       Olin huomaavinani, että sinä sait kummallisen tikun.
-       Joo.
-       Onkohan joku ilkimys käynyt varkaissa?
-       Varmaan.
-       Sinulla on nyt paha mieli. Jos se varas paljastuu, mikä rangaistus olisi sopiva?
-       Hakkaamista, potkimista, haukkumista, tukistusta ja kuristusta.
-       Lopettaako varas silloin varastamisen?
-       Ei, mutta se on hyvä kosto.
-       Minäpä ei aio rangaista sitä lasta. Sillä itsellään on varmaan nyt tosi surkea olo.

Jesse toljottaa tovin.

Jatkuu ...

Jesse, Jörö-Jukka / osa 4

Jatkoa…



Joulukuun 7. päivä


Jesse on ollut koko päivän levoton ja pahantuulinen. ’No-no-riittää-jo… älä-edes-yritä’ – hyssyttelyt eivät taltuta riiviötä. Poika koettelee sietokykyäni kuin tunti tunnilta yltyvä päänsärky. Ruokajonossa poika tönii ja tuuppii. Lissun maito läikkyy ja Eppu saa soppaa kengälleen. Mutta ei näytä olevan helppoa Jesselläkään, poika räpsii silmiään kuin olisi itkuun pillahtamassa. Enkä minä helpota tilannetta. 
- Onko sinulla kusiaisia housuissa, kivahdan.   
Jesse hätkähtää ja katsoo pelästyneenä housujaan. Minäkin katson ja puraisen huultani. Jessen housuissa on muutakin kuin kusiaisia –  kusta. Haalistuneet farkut ovat haarojen välistä tummentuneet. 

Saamarin saamari, kiroilen typeryyttäni. Ääneen sönkötän:
- Anteeksi Jesse! Se oli olevinaan vitsi. Noin minulle sanottiin, kun itse olin ekalla enkä pysynyt paikoillani. 
Selitys huvittaa lapsia, Jesseäkin. Opettaja ollut ekaluokkalainen – sitä nyt ei kukaan usko. Jessen housut unohtuvat.

Ruokalassa seuraan pojan puuhia tavallista tarkemmin. Jesse läträä lusikalla soppaa ja alkaa sitten kauhoa sitä kitaansa. Kun lautanen on tyhjä, hän nuolaisee viimeiset tipat ja saa otsaansa soman soppajuovan. Poika pyyhkäisee hihalla persiljamössön ja porkkananpalan ohimoltaan. Hän huokaisee ja alkaa sitten aikansa kuluksi potkia vastapäätä istuvan Lillin jalkoja. Yltääkö? Ei aivan. 
- Jesse, jos olet valmis, saat lähteä ulos, sanon välttääkseni nuhdesaarnaa. 
Jesse huomaa, että Jussi syö vielä. Jussin kanssa on kiva juosta käytävällä kuka-vika-emäsika –tyyliin. Viivyttääkseen lähtöä Jesse läästii voita näkkärille ja alkaa nikertää sen reunaa. Jussi hotkaisee viimeisen lusikallisen. Oho, Jessekin on salamana valmis. 
- Stop, Jesse, ei sellaista hoppua. Nielaisitko näkkärin kokonaisena? 
Jesse vilkaisee minua murhaavasti kulmiensa alta, huokaisee, istuutuu, nappaa näkkärin pöytälevyn alta ja jatkaa nakertamista. Paksu voikerros on toiminut tehokkaana liimana. Ennen kuin ehdin aloittaa kipakat torut, poika toteaa: 
        -      Koskaan en enää mene kotiin! En koskaan!

Soitan Jessen isälle. Isän ääni on kireä ja sanavalikoima jyrkkä. 
- Olisikin tulematta, mies tokaisee.

Jessen näpistelyt ovat alkaneet paljastua isälle pitkänä, loputtomana ketjuna: eteisen kolikkopurkki, huoltoaseman karkkihylly, isukin lompakko, taloyhtiön polkupyörävarasto. Pettymys – oma poika, ainoa kiinnekohta, ainoa syy sietää jokapäivää, on valehdellut päin kasvoja. Ja hän on mennyt halpaan. Lupaan jututtaa poikaa.

Koulupäivän päätyttyä me kaksi, pitkäkyntinen Jesse ja opettajaparka olemme arestissa kumpainenkin. Silmäilen luokan joulukalenteria. Huomenna on Saaran ja Jessen vuoro avata luukkunsa. Poistan niitit ja kätken koloihin yllätykset.  

Jesse virnuilee kuten aina. Ei katso silmiin, liukuu ja lipsuu kuin saippuapala, väistää ja välttää. Maalaan piruja seinälle ja puhun enkelten kielillä. Ihan sama - ei tehoa! Olen tarttumassa häntä käsistä saadakseni edes jonkinmoisen kontaktin, kun huomaan: poika on juuri kaivanut nenäänsä, nuolee vielä jämiä ylähuuleltaan. Etusormi on liisterissä. Kuivahtaneen pissan pistävä haju täydentää tunnelmaa. Mieleni tekisi ravistella poikaa kunnolla, että tyytyväinen virne katoaisi hetkeksi kleptomaanin naamalta. Äkkiä ymmärrän olevani mäkättävä ämppi ja ihan vajaa. Olen samaa lajia kuin kaikki muutkin tantat – ne vitun marmattajat tarhassa:  ’kuuntele, kun sinulle puhutaan, jäkäti, jäk ja yrittäisit edes blaa, blaa’. 

Luovutan. Räkänokka on voittanut, mutta vain tämän erän. On kiire soittamaan. Huomiset käynnit kouluhoitajalla on sopimatta. 
- Saat lähteä kotiin. Jääkö varastelu tähän? 
- Varlmana jää! valehtelee poika ja luimistelee. 
Uskoo ken tahtoo, mutisen ja käsken Jessen kerätä kiireesti kamppeensa. Itse säntään opettajainhuoneeseen soittamaan. 

Kun palaan, on poika lähtenyt. Mieleeni juolahtaa kurkata joulukalenteria. Namupala ja tarra ovat kadonneet Saaran luukusta, tilalla on tikku. Sama tikku, jota Jesse on imeskellyt hampaittensa välissä kuin sätkää. Olen napannut sen kahdesti pojan suupielestä. Se siitä! Ei riittänyt, että varasti – piti rehvastella. Saarnat eivät tehoa, rangaistukset eivät riitä, empaattisia tunteita ei ole! Vähissä ovat vitsit. Yksi vitsi kokeilematta. Vaihdan Jessen ja Saaran kalenteriluukkujen sisällöt. 


Jatkuu …

12.12.2015

Jesse, Jörö-Jukka / osa 2-3

osa 2 - 3



Elokuun 23. päivä

Päätän kehua poikaa aina, jos hän tekee vahingossa jotain oikein. Nyt poika jököttää lukunurkassa, kourassaan AKU ANKKA, mököttää ja kääntelee sivuja niin, että ne irtoilevat. Alkaa myyräntyö:

-       Jesse, sinä olet isälle tärkeä, usko lystikses. Isät eivät vain osaa puhua tykkäämisasioista niin kuin äidit.

-       Joo, mä ymmärrlän, murahtaa poika ja ärrä sorahtaa. Mutsi sano aina ennen muinoin, että mä oon sen perrskärlpänen. Ja kun mä olin villi, niin mutsi otti mut pierrupihteihin. Kato tähän jalkojen väliin. Ei iskät semmosta.

-       Niin, eivät isät osaa, mutta opettajat kyllä osaavat. Odotahan vain, kun villiinnyt niin otan sinut pierupihteihin. Siinähän pysyt.

Omatunto ei kuulu Jessen varustuksiin. Tänään on kerätty valokuvarahoja. Setelit olen kätkenyt lukkojen taakse, mutta kolikot odottavat laskemista keksipurkissa. Purkki on pöydänkulmalla paperipinojen puristuksessa. Sen nyt arvaa, että purkin lasti kevenee. Annica, vakooja jumalan armosta, näki Jessen avaamassa purkinkantta.
-       Ja paskat, toteaa Jesse. En varastanut. Mä vaan kurlkkasin, että onko siellä monta rlahaa. Jesse mulkaisee Annicaa inhoilmeellä ja sihahtaa harvahampaisesta suustaan: Vitun rotta!
-       Kiitos Annica havainnostasi!
Annica luikahtaa välitunnille ja Jesse jää.

Poika on kovaksikeitetty voro. Turha luulla, että tunnustaisi. Helpointa olisi laittaa omasta pussista puuttuvat kolikot, mutta se antaisi pojalle väärän viestin. Otan tuiman ilmeen ja alan saarnata... miten varastaminen on väärin… ja ettei kyllä hyvää seuraa jos… tietysti on ikävää pienikin näpistys, joka kolikko, mutta en olisi uskonut, että menet varastamaan ison setelin…
Silloin poika parkaisee:
-       En kyllä ottanut semmosta seteliä. Kato vaikka!
Poika ottaa kengän oikeasta jalastaan, riisuu nihkeän sukan ja varisuttaa kourallisen pikku hiluja opettajanpöydän kulmalle.



11.12.2015

Jesse – Jörö-Jukka / osa 1

  
Opetussuunnitelma tarjoaa lapsuuden tyhjiöpakattuna, pastöroituna tiivisteenä, elävien itiöiden pelossa vaarattomaksi säteilytettynä.

Elokuun 15.   ensimmäinen koulupäivä

Jesse – Jörö- Jukka


Siinä he ovat, enkelit ja pikkupirut ritirinnan. Yksi lapsista erottuu jo nyt joukosta. Poika kiemurtelee tuolillaan, irvistelee, näyttää kieltään ja syljeskelee lattialle purukumin palasia. Hän on Jesse: tyypillinen roskaruokalapsi, yhtä aikaa lihava ja laiha – sipseillä, ranskalaisilla, karkkikaupan limanuljaskoilla ruokittu möhömaha. Kasvojen siroutta korostaa Jörö-Jukan hiuspehko. Tukantupsut pyrkivät väenvängällä eri suuntiin. Pyörteet saavat jakauksen kiertämään kehää päälaella. Tukka on kuin puolukkahillopurkkiin kastettu, hilloa on roiskahtanut myös poskille – ärhäkät kesakot kilpailevat tilasta aamumurojämien kanssa. Raitapaita ja haalistuneet läppähaalarit, väri on tummunut haarojen välistä. Vahingon on jäätävä lapsen omaksi salaisuudeksi.
Välitunnilla marssitan poikaporukan tutustumisretkelle koulun kaikuvaan käymälään. Pissitään. Jokainen saa vuorollaan kokeilla raskaan rautaoven avaamista.

lokuun 20. päivä
Jesse on jo kouluun tullessaan kainaloihin asti märkä. Ei siis ole kyse sattumasta eikä lirahduksista. Housut kyllä kuivuvat yön tunteina kankeiksi, mutta pistävä haju jää. Kun ne sitten uuden päivän tullen taas kastuvat, on haju entistä kitkerämpi.
Jututan kouluhoitajaa ja kuulen, ettei lapsesta ole taustatietoja. Se sentään tiedetään, että isä on yksinhuoltaja, avioerosta kulunut jo vuosi tai pari. Minun on saatava jonkinlainen kokonaiskuva Jessen kotioloista. Lähetän isälle pienen viestin, jossa pyydän häntä piipahtamaan juttusilla joskus koulutuntien päätteeksi.

Elokuun 21, kello 14.
Kutsuin eilen isää piipahtamaan joskus juttusille. ’Joskus’ onkin jo tänään. Miehellä on Repe mukanaan, kurainen, takkuinen Rrlepe – monirotukoiraa joka karva ja nivel. Elukka alkaa baskervillenkoiran päällä ja päättyy afgaanin kippurahäntään. Otus onnahtelee takajalkaansa ja puistaa raskasta päätään punkki-korvassa –tyyliin. Jesse tahtoo pihalle peuhaamaan Repen kanssa. Ja sehän sopii.

Tämäkö huoltaja – kopio huollettavasta,  A-nelonen ja A-kakkonen. Lippis ei irtoa päästä – hyvä niin. Jos A-kakkosen hiukset vähänkään muistuttaa A-nelosen kuontaloa, voi tukan pitää kurissa vain liisterillä ja lippiksellä. Pälyilevä katse täydentää avutonta vaikutelmaa.

Isä on tullut nuhdeltavaksi. Vaimo nalkuttaa, sossutädit määräilevät, päiväkodin tantat päivittelevät pojan käytöstapoja. Ja sitten vielä naapurinakat!!! Totuuden puhujista ei ole pulaa. Minä alan ladella valheita.

A-kakkonen virnuilee, keikkuu tuolilla aivan kuin A-nelonenkin. Kiemurtelee. Mutisee:

-       Kyllä minä poikani tunnen. Sillä on niitä omia toilauksia.

-       Mainio poika, mainio vekkuli, ennätän. Epäilemättä vilkas, mutta sehän on vain hyvä. Jessen koulu sujuu niin kuin pitääkin.

Mies nostaa katseensa ja tuijottaa minua epäuskoisena.  

-       Varmaan isänä tiedät viihtyykö Jesse koulussa. Onko hän kertonut, mitä me täällä oikein  puuhaamme?

-       Ei, ei se kerro. Ei vaikka miten kyselisi. Ei se kertonut päiväkodistakaan. Mutta kyllä minä niistä metkuista aina sain kuulla.

Ja minä alan kuvailla kaikkea mukavaa, mitä Jesse on saanut aikaiseksi. Puhuminen on ruutuhyppelyä, jossa kiellettyjä ruutuja on enemmän kuin sallittuja. Hyppään ristikkoon, taiteilen varpaillani kunnes keksin uuden sallitun ruudun ja sitten tarkkaan suunnattu hyppy, jalan vaihto. Stipluja ei saa tulla.

-       Ensimmäinen luokka on lapselle kuin lapselle, varsinkin poikalapselle, melkoinen urakka – niin paljon uusia asioita. Haastan sinut siksi tiiviiseen yhteistyöhön. Ei taida olla ihan helppo juttu olla koululaisen isänä eikä varsinkaan isä-äitinä. Mutta on siitä ennenkin selvitty. Jessen puheista olen päätellyt, että poika on sinulle tärkeä ja että pidät hänestä hyvää huolta.

Näen ujon hymyn A-kakkosen kasvoilla. Syötinkö jo liikaa pajunköyttä?

Kun käännän puheen koiriin, pääsee mieheltä huokaus ja sen myötä tahaton pieraisu. Pakaralihaksetkin ovat olleet varttitunnin kireässä pinteessä. On tutun turvallista puhua korvapunkeista ja arvailla syytä ontumiseen.

Unohdun ikkunaan – kuriton, kapinen kolmikko laskeutuu alas mäkeä toinen toistaan toverillisesti tuuppien ja näykkien.