Riina - sähisevä kekäle, osa 3

Lokakuun 16. päivä

Tarina karkaa käsistä:

” Olipa kerran pölkky, joka nauroi ja itki kuin lapsi…Vanha puuseppä nimeltään Geppetto oli taitava nukentekijä ja veisti pölkystä pienen puisen pojan. Mutta voi minkälainen poika siitä tuli, ilkeä keppostentekijä, tottelematon, kiittämätön ja laiska lurjus.”

Satu on kieliasultaan vaikeaselkoinen. On kerrottava omin sanoin. Liidunpätkä loihtii taululle puunuken. Nukke alkaa elää. Olen lukenut kotona sadusta viisi sivua. Osaan siis veistää Pinokkion. Nappaan Samu-Sirkan puunuken oppaaksi ihmisten maailmaan. Siihen katkeaa tarina. Lapset vaativat jatkoa, mutta minä en tiedä tuon taivaallista monipolvisen juonen kulkureiteistä.

Äkkiä Pinokkio karkaa käsistä. En saa sitä pidettyä aisoissa. Se paiskoo kirjoja… nyppii luokan pahviluurangon sormet irti, haaranastat jäävät repsottamaan… piirtää tussilla mustia viiruja pehmotiikerin kuonoon… näpsii nallen mahaan reikiä kynsisaksilla… ilkeästi virnuillen se ratkoo nukelta nappisilmät… repii papereita ja pihistää nuppineuloja taulun reunalta tulevien ilkitöiden tarpeiksi. Samu-Sirkka on eteisessä vaatenaulakossa Pinokkion myssyyn takertuneena. Siellä se kiljuu kieltoja, mutta sen sirittävä ääni ei kanna oven läpi. Mitä tehdä?

Pinokkion kolttoset ovat lapsille tuttuja. Ensinnä sen huomaa Mikki. Hän ponnahtaa tuoliltaan pystyyn kuin vieteri ja huutaa:

-       Meidän Riina! Riina on oikeesti nukke? Miks sä et heti kertonut? Miks me ei huomattu?

Kauhistus! Ei sen näin pitänyt mennä. Olin ajatellut saduttaa lapsia päivätolkulla. Ja nyt ilman aasinsiltoja on satu totta.

-       Sillä on nuken tukka ja nuken korvat, huomaa Mari.

-       Miinää oolen nukkee, miinää oolen nukkee, lallattaa Riina ihastuneena ja tanssahtelee kuin marionetti.

Olen keittänyt myrkkyliemen ja hämmentänyt koko luokan keitokseen – lapset menevät kotiin ja kertovat, että Riina on nukke ja että sillä on puhuva hyönteinen tukassa.

-       Ei Riina oikeasti ole nukke, jarruttelen. Mutta pakko myöntää, että jotain yhteistä on Pinokkiolla ja Riinalla. Te olette ihmeen tarkkanäköisiä. Jos nyt maltatte olla hiirenhiljaa niin…

Riina lopettaa pyörimisen – puhutaan hänestä. Tämä tarina kannattaa kuulla.

-       Meillä ihmisillä on ajatuksissamme ääni, joka toruu jos teemme väärin, mutta kehuu, kun toimimme oikein. Sitä kutsutaan omaksitunnoksi. Pinokkio on vain puunukke, eikä nukeilla ole omaatuntoa. Onneksi Samu-Sirkka toimittaa omantunnon virkaa. Riina on tavallinen tyttö, melkein tavallinen, sillä yksi asia Riinasta puuttuu: Hän ei tiedä mikä on väärin, mikä oikein. Hän tietää vain mikä on hänestä itsestään kivaa. Riina tarvitsisi puhuvan heinäsirkan, mutta mistä minä sellaisen hankin, kun sirkkoja on vain kesällä ja puhuvia sirkkoja vain saduissa. Mistä löytyisi Riinalle omatunto?  Löytyisikö täältä luokasta? Ryhtyisikö joku teistä Samuksi?

Varovaisia käsiä nousee. Sitten viittaaminen muuttuu huitomiseksi ja lopulta lapset huutavat innosta yhteen ääneen.

-       Katsopas Riina, Pinokkiolla on yksi vaivainen sirkka, mutta sinulla heinäsirkkaparvi. Kyllä sinun kelpaa!

Riina on haltioissaan. Kaikki nämä ihmispoloiset ovat hänen heinäsirkkojaan, paitsi Pauli. Riina mulkaisee kiukkuisena Paulia, mutta alkaa sitten hymyillä imelintä puunukkehymyään.

Teemme juhlallisen sopimuksen:

Riina lupaa totella Samu-Sirkkojaan. Leikkiä jatketaan kunnes hän oppii erottamaan väärän oikeasta. Kun  Riina toimii väärin, pysäyttää lähin omatunto hänen puuhansa ja antaa napakan käskyn. Riinan on heti toteltava tai leikki loppuu.

Marraskuun 7. päivä

Asperiina on hakenut ruutupaperia ja kirjoittaa jotain hämähäkkikirjaimin, kirjoittaa ja kumittaa, kumittaa ja hankaa peukalolla. Tukka on rätisevän sähköinen, vastapesty, ja silmissä kipinöi ei-saa-häiritä –ilme. Riina on Muumilaakson Hattivatti, ukkosenjohdatin. 

Viimein tyttö on tyytyväinen tekstiin. Hän tuo sen opettajanpöydälle.

      -    Tossa sulle niinku muisto, lirkuttaa lapsi  ja loihtii kasvoilleen velhon harvahampaisen hymyn. Lapussa lukee:

AI-NA  EI  SAA  SI-TÄ  MI-TÄ  TAH-TOO

PAIT-SI  VÄ-KI-SI-LÄ  SAA

Pettymysten sietämiseen on vielä matkaa. Riina jaksaa yhä uskoa, että väkisillä saa.

Tyttö pujottaa kätensä puserontaskuun ja kaivaa esille tahmean, nöyhtäisen irtokarkin, asettelee sitten karamellin käytetyn bussilipun päälle. Siihen se tarttuu kuin pullea turilaan toukka. Lapsi kallistaa päätään:

-       Siitäs saat! Syö!

Ei mikään hetken päähänpisto. Lapsi on painiskellut annanko-vai-syönkö-itse –ajatuksen kimpussa. Karkkiin tarttuneet karvat ja hiekkamurut kertovat, että se on kaivettu monet kerrat taskunpohjalta. Sitä on  nuoleskeltu, muuten siihen ei olisi tarttunut noin paljon nöyhtää. Tunnistan sen pahemman laadun myrkkypommiksi. Ehkä Riina haluaa nähdä ilmeeni, kun tuliset lieskat polttavat kurkkua. Tämä on siis karkki-ja-kepponen –temppu. On oltava pikkuvelhoa mahtavampi.

-       Kiitos Riina, kiltisti tehty. Mutta tässä karamellissa on ällöttävän makea sokerikuori. Saanko pestä siitä liiat makeudet hanan alla?

Sopii Riinalle. Pesen karvat pinnalta ja työnnän karamellin suuhuni.

  

***

Mieleeni muistuvat lapsuuden herkkuhetket: Sota-ajan orvoille lähetettiin Ameriikan paketteja: plastiikkasuikaleita, marmorikuulia ja purukumeja. Niitä purukumeja kierrätettiin suusta suuhun. Rokotusta kurkkumätää, hinkuyskää ja nuhakuumetta vastaan. Minä sain pureskella viimeiseksi, kun olin porukan pienin. Purukumit eivät enää venyneet eivätkä poksahdelleet. Niissä ei ollut makua, mutta näkkileivänmuruja ja karvoja sitäkin enemmän. Kesken leikin ne liiskattiin ikkunalaudalle tai porraskaiteelle odottamaan. Aina välillä minä sain hyvän tahdon eleenä säilyttää niitä suussani sillä aikaa, kun isot tytöt nuoleskelivat kaakaojauhetta kämmeneltään. Sitä jauhetta myytiin pienissä pusseissa Kettusen sekatavarakaupassa.

***

Imeskelen karvakarkkia nautinnollisesti hymyillen. Riinan ilme on muikea: Kohta kuori puhkeaa, opettaja lentää tuolilta naama violettina, kirkuu kimeästi ja repii tukastaan tukkoja. Tyttö katsoa tapittaa hievahtamatta. Nielaisen ja toivon, ettei karkki takerru ruokatorveen, suuri kun on. Jatkan imeskelyä ja hymyilyä.

-       Onpa mehukas. Kiitos, Riina!

Riina on yhtä aikaa hämmästynyt, nolo ja onnellinen. Opettaja ja hän ovat samaa velhokansaa.

Jatkuu... 

Riina - sähisevä kekäle, osa 2

Lokakuun 15. päivä 

Katselen murjottavaa Asperiinaa. Kun tyttö on pahalla päällä, ei kenelläkään saa olla hauskaa.

Hilppa kantaa varovasti taiteillen vesilasia pulpettien lomitse. Riina hivuttaa jalkansa eteen. Hilppa kompastuu. Vesi loiskahtaa, kuraväriä lentää kaaressa pulpeteille ja lattialle.

-       Siitäs sait, herneaivo, vitunrotta, kivahtaa Asperiina ja irvistää.

Harminkyyneleet kihahtavat Hilpan silmiin. Lätäköt imaistaan vessapaperitolloihin ja sotkunlotku on hetkessä paperikorissa. Luokasta kuuluu huokaus:

-       Sehän on tuhma!

Tosi on. Tuhma mikä tuhma. Tilanne ei päivittelemällä muuksi muutu. Pikku peto on häkittänyt itsensä joukosta erilleen ja sähisee nyt omatekoisessa satimessa. 

Kertaan mielessäni opettajan ojennuskeinot: huuda, hauku, uhkaa, rankaise! Ei kannata, ei tehoa. Juuri sellaista vastinetta tämä ilkimys odottaa, suorastaan kärttää. Koulun keinot eivät riitä. Tarvitsen lisää valtuuksia ja niitä voi minulle antaa vain Riinan äiti. Jos luokka väsyy ilkimykseen, on peli pelattu. Mikä saisi lapset sietämään Asperiinan oikkuja? Olen ihmeissäni – Asperiinasta puuttuu jotakin oleellista. Mutta mitä? Vanhanaikaista olisi väittää, että tytöltä puuttuu omatunto. Lapsi ilman omatuntoa, sadun Pinokkio.

Löydän koulun kirjastosta toista sataa vuotta vanhan Pinokkio-sadun. Sadussa puunukke on ilkeä egoisti, aina valmis valehtelemaan saavuttaakseen haluamansa. Nukke muuttuu pojaksi vasta opittuaan tuntemaan myötätuntoa.

Onhan näitä pinokkioita ennenkin nähty, mutta harvoin tapaa yhtä puhdaspiirteistä kuin oma Turkinpippurini. Minulle-kaikki-ja-heti on yleinen oireyhtymä myös kolmekymppisissä vanhemmissa.

Kello 15,  juttutuokio

Riinan äiti on kiintynyt tyttönsä syndroomaan, ei raaski luopua rakkaasta taakastaan. Liikuttavaa ja ymmärrettävää! Juuri kun hän on haalinut kaiken tiedon aspergerin oireyhtymästä,

tulee opettaja ja tahtoo sitoa hänen villin, vapaan lapsensa talutusremmiin. Onhan se harmi!

Järkipuhein emme etene. Äiti on pelästytettävä. Kehittelen naisen silmien eteen tulevaisuuden kuvia:

-       Riina on hurmaava kiukkupussi ja toistaiseksi jotenkuten käsiteltävissä, kainaloon kopattavissa. Mutta kolmen vuoden kuluttua vastaava käytös on jo sietämätöntä. Hänet sysätään kaveripiirin ulkopuolelle. Hän muuttuu koulukiusaajasta –kiusatuksi, leimautuu häiriköksi ja päätyy erityisluokalle. Nyt sinä voit lukita hänet lastenkammariin, murrosikäistä eivät lukot pitele. Riina on älykäs ja utelias lapsi. Häntä kiinnostaa kaikki kielletty, viehättää vaarallinen. Jos emme nyt, sinä ja minä, iskosta sääntöjä tytön alitajuntaan, löydät hänet viiden vuoden kuluttua huumejengistä. Aikaa ei ole hukattavissa.

-       En tullut ajatelleeksi, että Riina kasvaa, takeltelee nainen, – että minun lapseni olisi joskus murkkuikäinen.

-       Et millään voi tatuoida tytön otsaan ihmesanaa ’asperger’. Vaikka diagnoosi selittää Riinan kummaa käytöstä, ei se tee siitä hyväksyttävää.  Me emme saa antaa periksi vain siksi, että ongelmalla on neurobiologinen tausta. Päinvastoin! Meidän on puurrettava kahta kauheammin tätä lasta kasvattaessamme. Ja tahdoimme tai emme, on koko luokka mukana, joko jarruna tai aktiivisena vaikuttajana. Sinä saat valita kumpana.

Hämmästyttävää! Hän kuuntelee. Olen törmännyt tähän naiseen iltapäivisin koulun käytävällä ja nähnyt miten hän raivaa tietään läpi lapsijoukon katujyrän huomaavaisuudella. Olen pusertanut kurkustani pari ystävällisen sanaa – pakollisen arsenikkiannoksen itselleni.

-       No miten on? Kääritäänkö hihat – pannaanko toimeksi? Aika vaikeaa on ennustaa oppiiko Riina erottamaan oikean väärästä tunnetasolla. Mutta hän voi oppia sosiaaliset käytöskuviot.  Ja sehän on jo jotain. Sopiiko sinulle, että otetaan Pinokkio-satu avuksi ja koulitaan puunukesta koulutyttö?

Hämmentävä muodonmuutos. Neulanpisto on osunut tämän pullistelevan Härkäsammakon kireään nahkaan. Sammakko kutistuu kuin puhkaistu rantapallo tavallisen oloiseksi keski-ikäiseksi naisihmiseksi. Entä, jos hänkin on pelännyt! Marimekon jakkupuku on tyylikäs asu ja hopeakynnet saavat aikaan huolitellun vaikutelman.

Nainen innostuu ehdotuksestani. Ei joka äidillä ole pinokkiolasta – hänen lapsensa valokeilassa, luokan keskipisteenä!

Jatkuu...