Riina - sähisevä kekäle, osa 1

     

    Nyt saa riittää omat lapsuusmuistoni. Palaan koulumaailmaan kertoakseni sinulle Riinasta, kiukkupussista, joka ei tahtonut kesyyntyä niin millään konstilla.   

Toinen koulupäivä

Olen juuri piirtämässä taululle pitkää tiikerinhäntää, kun kuulen luokasta hämmästyneen kohahduksen. Käännyn. Ovesta vyöryy roteva nainen kuin raskas keilapallo. Hypähdän vaistomaisesti syrjään, etten tulisi jyrätyksi. Nainen laahaa perässään rimpuilevaa lasta ja pärskii suustaan tekstiä. En tiedä, mitkä sanoista on tarkoitettu tytön, mitkä minun kuultavakseni. Tiedän vain, että keilapallo on vieritettävä ulos luokasta. Pyydän äitiä palaamaan koululle päivän päätyttyä. Nainen työntää käteeni lapsen virkatodistuksen, sähähtelee tytölleen, joka kiemurtelee talutuskädessä. Irvistelevät tovin toisilleen. Sitten äiti vyöryy takaisin käytävälle. Tyttö jää. Sähisevän kekäleen suu on maireassa hymyssä. Virkatodistuksen mukaan tyttö tottelee nimeä Riina – mikäli tottelee.

Välitunnilla rehtori pahoittelee tilannetta:

-       Jostain oikusta äiti oli päättänyt siirtää lapsensa pois rinnakkaisluokalta ’tiikeriksi viidakkoon’. Tolkutonta! Muuten, eikö siellä luokkasi ovessa ole kuva viidakosta? Koetin kyllä toppuutella, mutta nainen piti päänsä. Erikoinen tapaus! Toivottavasti tytär ei ole tullut äitiinsä, rehtori katsoo minua osaaottavasti.

Riina on häkellyttävä olento: teräväleukainen, suippokorvainen velho. Aamulla äiti on taltuttanut tyttönsä aniliininpunaisen tukan pinneillä, saparonauhoilla ja kumilangoilla. Vielä äsken lannistunutta näytellyt kampaus irtoaa nyt pidikkeistä, villiintyy, tanssahtelee auringon läikässä kuin liekit nuotiossa.

Jotain erikoista tytössä on: Suu venyy korvasta korvaan, kun lasta naurattaa. Jos ei naurata, on hän kiukkua kihisevä kekäle. Sitä tavallista ilmettä en tavoita.

 

Kello 14, palaveri

Äiti uhkuu väkevyyttä kuin härkäsammakko. Räikeän punainen marimekkojakku ja hopeakynnet – myrkyllisten hyönteisten varoitusvärit. Mietin, miten noin suurella sammakolla voi olla perillisenä siro, soma nuijapää.

Nainen, kuvailee lastaan haltioituneella vimmalla, kertoo tuntikausia kestävistä raivokohtauksista, uhmasta ja oikuttelusta. Välillä loksahtaa päälle asiallinen vaihde. Äiti on lukenut läksynsä ja käyttää suvereenisti ammattitermejä. Hienoista ylpeyttä äänessään hän diagnosoi Riinan ongelmat  aspergerin syndroomaksi.

Äidin mukaan päiväkodin hoitajat noudattivat tarkalleen häneltä saamiaan käsittelyohjeita. Opettajalta hän odottaa samaa: Lapsen oikkuihin on viisasta myöntyä heti, muuten alkaa kiljunta. On oltava varuillaan. Lapsi on perfektionisti, kuten nämä lapset usein ovat, ja pienikin epäonnistuminen turhauttaa. 

Kun nainen on puhkunut ulos pahimman ähkynsä, hän sukii kynsillään kirkuvan punaista tukkaansa, oikoo jakkuaan, kättelee ja lähtee.

Soitto päiväkotiin varmistaa todeksi naisen puheet. Äidin ohjeita oli noudatettu, sinnitelty päivästä päivään lapsen oikuttelua myötäillen. Tilanne oli kuitenkin koko ajan luisunut yhä pahemmaksi. Pelkäänpä, että Riinan tapauksessa diagnoosi ruokkii itse itseään. Päätän hyödyntää saamiani toimintaohjeita. Niitä noudattaen on tuloksena tämä hirviölapsi. Menettelen siis toisin, teen kaiken päinvastoin. Lapsi on yllätettävä. Ehkä epäonnistun, mutta äidin ja tarhantätien keinoin epäonnistun varmasti. Siitä on jo näyttöä.

Elokuun 19. päivä

Koulun kello ei ole vielä soinut, mutta Riinaa eivät kellot pidättele. Hän hyppii ruutua käytävän lattialaatoilla. Nappaan tytön luokkaan ja jututan. 

-       Kertoisitko mitä isä tekee, kun sinä et tottele ja alat kiljua.

Tyttö kipuaa pulpetin kannelle, asettelee jalkansa solmuun, vetää villapaidan helman paljaiden polvien peitoksi ja alkaa kertoa vuolain sanakääntein – kädet kertovat mukana:

-       Iskä on iihana, kimittää tyttö ja vetää henkeä. Iskä ei välitä. Se vaan  länttää oven kii. Kato siinä se.

-       No entä äiti?

-       Äiti saa hermoromahduksen ja kiljuu mun kaa kilpaa.

-       No? Kumpi voittaa?

-       Mä voitan pituudessa ja äiti äänessä. Sitten äiti ottaa remmin ja lyö koiville. Kato kun on pakko.

-       Auttaako?

-       Auttaa – kiljumisessa. Mä saan siitä remmistä lisävoimaa. Entistä pahempi juttu, kato sillai.

-       No mitä päiväkodin tädit tekivät?

-       Ne oli iihania, henkäisee tyttö pää kallellaan. Kato ne palveli mua. Niinku sillai. Ne teki kaiken mitä mä käskin.

Tyttö kertoo haltioituneena, pyörittelee ranteitaan, kääntelee sormiaan kuin olisi marionettinäyttelijä.

-       Varmaan viisaasti toimittu, yritän luovia, viisaasti, koska sinä olit silloin pieni tarhalainen. Nyt olet koululainen, eikä koulussa kenenkään tarvitse palvella sinua. 

-       Tartteepas. Kato mä oon semmonen. Sun tarttee vaan kestää.

-       Mikä semmonen?

-       Semmonen asperkele. Ei sille mitään voi.

Diagnoositarra on raaputettava irti lapsen otsassa. Ennen näitä lapsia sanottiin kurittomiksi. Nyt on nimi tyylikkäämpi: aspergerin syndrooma. Heidän käytöstään voi toki ymmärtää, mutta ei  hyväksyä.

Jostain syystä alan mielessäni kutsua Riinaa Asperiinaksi. Ehkä siksi, että asperger ja asperiini ovat sanoina kuin kaksoset ja siksi, että arvaan tämän lapsen aiheuttavan itselleni vielä monta päänsärkyä. Koetan muistaa, että pikkupetoa kesytettäessä ensimmäinen sääntö on: Varo paljastamasta avuttomuuttasi! Esitä varmaa!

Ryhdymme piirtämään tiikereitä.

-       Taikatiikeri tanssii… tassuja yksi, kaksi, neljä. Ei sentään – olisiko kymmenen? Ja häntiä yksi, kolme, viisitoista. Se tanssii niin hurjasti, etten pysty laskemaan. Laske sinä! Sinä päätät onko tiikerisi kehräävää kissimirri, karjuva viidakon villipeto, sirkuksen tempputaituri, vai mikä? Piirrä!

Lapset alkavat piirtää, kaikki paitsi Lissu. Tyttö huitaisee paperin lattialle ja toteaa: ”Ei osaa!” Oskarin tiikeri muistuttaa piikkilanganpätkää, Jussin kollikissa on kuin pullea rantapallo, Saaran mirri pyörii piruettia luistimet jalassa. Asperiina aloittaa hännästä. Häntä ei osukaan kissan takapuoleen tarkalleen oikeassa kulmassa. ”Vittu!” kivahtaa lapsi ja  kipuaa tuolille seisomaan, repii piirustuksen silpuksi, heittää silpun kiukusta kihisten lattialle ja alkaa kirkua.

Ahaa, näin tyttö toimii. Entä minä? Turha lepytellä, kieltää, käskeä. Kaikkea sitä on varmasti jo kokeiltu. Jotain uutta on keksittävä pian.

-       Hei pikku tiikerit, sanon teeskennellen välinpitämätöntä, vaikka polveni tutisevat, huomaatte varmaan, että Riina-tiikeriä harmittaa. Sattuuhan sitä, että harmittaa. Mutta koululaiset eivät kiukuttele, vaikka miten kiukuttaisi – ja sillä siisti. Jatketaan me piirtämistä. Ei anneta Riinan häiritä.

Tyttö lopettaa kirkumisen ja katselee luokkaa kipinöitä silmissään:

-       Jatketaan, jatketaan – luulette vaan! Ei onnistu, Riina sähisee, käy nappaamassa opettajanpöydältä monistenipun ja kapuaa sitten pulpetin kannelle.

-       Katsokaa tänne päin, hän huutaa ääni väristen, silppuaa paperit säpäleiksi ja viskoo ympäri luokkaa.

-       Näin minä revin papereita.

Kukaan ei katso. Lapset ovat syventyneet tiikereihinsä. Teatteri ei tehoa. Loistavaa lapset! Mikä joukkovoima. Miten selviäisin ilman teitä? Aikuinen ei tässä sirkkelin ulinassa pystyisi keskittymään, mutta lapset ovat toista maata.

Asperiina katselee ilkein silmin ympärilleen, hämmentyy toisten outoa käytöstä – ei ihailua, paheksuntaa, ei edes pelkoa. Tyttö kapuaa alas pöydältä, käpertyy pulpetin alle sähiseväksi kekäleeksi.

Kun välituntikello soi ja luokka tyhjenee, jään keräämään lasten piirustuksia. Ohittaessani Asperiinan pulpetin huomautan:

-       Voisit muuten kerätä nuo paperisuikaleet roskakoriin.

Asperiina konttaa pulpetin alta ja alkaa työn, noukkii lattialta pienimmätkin silput.

-       Kultaseni, sinusta tulee mainio viidakkoluokan järjestäjä.

Lapsi kääntää katseensa, vetää naamalleen hymyn. On kuin hymy olisi terveyssidemainoksesta leikattu ja sitten liimattu pikkutytön naamalle, väärään yhteyteen. Muistuttaa irvistystä, tulkitsen sen hymyksi. Ensimmäinen erävoitto – toivottavasti ei viimeinen. 

Kun tyttö on luikahtanut käytävään, kurkin olkani yli, jäikö hammashymy kummittelemaan taulunreunalle niin kuin Ihmemaan Irvi-kissan irvistys.

Jatkuu...

Naula

Aamutuimaan istun kahvikuppi pöydänkulmalla ja rasvaan kippuravarpaitani päiväkuntoon.  Päkiässä on pieni valkoinen pilkku. Tuttu arpi, ollut siinä lapsuudesta lähtien. Toimii muistilappuna. Ilman sitä merkkiä olisin jo unohtanut. Hyvä, että iho muistaa. Olin nelivuotias, siis leikki-ikäinen. Sitten kerran kotipihalla...  

Kymmenen tikkua laudallaaa’ kailottaa Mutikaisen Maija. Pihalaiset ovat juosseet piiloon kuistille ja syreenipuskien taa. Minä luuraan liiterissä. Minut huolittiin mukaan, mutta Mustia ei, koska Musti on liian hyvä. Hän löytää lapset kaikista piiloista ja lisäksi hän nappaa tikut laudalta ja juoksee tikku suussa ympäri pihaa eikä kukaan saa Mustia kiinni. Mutta minä pääsen mukaan. Eilen ja sitä ennen olin liian pieni, mutta tänään sopiva. Kun on vigarollipastillereita taskussa, on sopiva. Minä kurkin oven saranoiden rakosesta. Maija hyppii hajareisin niin kuin olisi sammakko, tekee syöksyjä, urkkii joka suuntaan ja samalla vahtaa sitä lautaa. Jos kipuan lautapinon yli, pääsen luikahtamaan takaseinän irtoparrun välistä ja yllätän. Maija on selin, ei näe. Kohta minä hyppään tasajalkaa laudanpäähän. ’Kymmenen tikkua lau-dal-ta-aa’ minä kiljaisen ja tikut lentävät kaaressa korkealle. Maija parkaisee, mutta minä olen hyvä. Kyllä sitten huolivat mukaan kirkonrottaan. Pitää vaan kiivetä lautapinon yli. Laudat ovat sikin sokin niin kuin tulitikkupelissä. Ja heiluvat. On katsottava tarkkaan mihin kohtaan astuu. Pinon alla on lahoa lankkua, päällä tuoksuvaa vaaleaa ja tikkuista. Isä on kieltänyt:

- Siellä ei sitten hypitä, nilkka nyrjähtää tai naula raapaisee.

 Ei raapaise, kun on varovainen. Nyt kiipeän, sitten en enää koskaan. Minä pääsen lautapinon harjalle nyrjähtämättä. On hämärää. Hyppään maahan. Maassa onkin laho lankku ja lankussa naula. Naula ei raapaise, tarttuu vaan kenkään. Minä nykäisen lujaa. Naula irtoaa lankusta, mutta ei kengästä. Onneksi irtoaa lankusta, kengästä ei niin väliä – voihan naula kävellä mukana. Jos ei olisi irronnut, pitäisi naula minusta kiinni eikä laskisi irti. Löytäisivät sitten joskus luurankona. Itkisivät, kun ainoa lapsi sillä lailla nääntyi nälkään.

Naula ei irtoa kengästä eikä kenkä jalasta. On mennyt jalasta läpi niin kuin Jeesuksella. Eikä Jeesus silti kuollut vaan elää ikuisesti. Ei yksi naula vaarallinen ole. Vaarallista on, jos naula raapaisee, tulee haava ja veri virtaa. 

Äiti huutaa syömään. Pitää mennä. Naula kengässä voi hyvin syödä lihasoppaa ja pissiä ja piirtää prinsessankuvia. Mutta juoksemista ei voi. Ollaan sitten juoksematta. Hampaatkin voi pestä. Kyllä voi nukkua kenkä jalassa, jos tahtoo.

Mutta yksi paha juttu on. Huomispäivä. Silloin mennään saunaan. Ei äiti huomaa, jos nukkuu kenkä jalassa, kun kenkä on peiton alla. Mutta jos istuu lauteilla, niin huomaa. Äiti ei päästä löylyyn, sanoo äreästi:

- Pois kenkä. Tulee kuraa saunaan ja kenkä kastuu.

Silloin minä sanon, että kenkä on naulattu jalkaan. Sitä äiti ei usko vaan kiskoo. Uskoo vasta kun ei kiskominen auta. Sitten hermostuu, kun en kertonut eilispäivänä.

- Aina pitää kaikki kertoa äidille, se sanoo ja sen leuka väpättää.

Pakko tunnustaa tänäpänä.

Minä menen keittiöön yöpyjamassa, yksi kenkä jalassa. Äiti pesee puurokattilaa ja kysyy:

- Mitä nyt? Tuliko iltapalanälkä?

Ja minä sanon, että tuli. Vaikka ei tullut. Semmoinen on valehtelemista. Äiti tekee voileivän ja laittaa juustoa päälle. Minä en saa nieltyä. Leivänmuruset tarttuu kieleen niin kuin olisi hiekkaa suussa.

Äiti kysyy:

- Mikä nyt on?

Tukka menee märäksi ja korvat kuumiksi ja silmistä pitää räpytellä pölyä pois.

- No kerrohan!

- Kun en osaa riisua tätä kenkää.

- Kyllä osaat, iso tyttö, sanoo äiti höpsistä-äänellä.

- Toisen kengän osaan, mutta…

- Onko nauha mennyt umpisolmuun?

- Ei vaan naula jarruttaa.

- Naula? Mikä ihmeen naula? Näytähän!

Ja äiti alkaa riisua kenkää, eikä onnistu. Katsoo kengän pohjaa. Kenkä ja jalka kengässä putoaa äidin käsistä ja heiluu ilmassa. Äidille tulee äkkiä kamala kiire. Hän hakee pumpulia, laastareita, pirtupullon. Sitten hän koluaa työkalulaatikossa ja puhuu rumia. Äiti ei muista, että minua kuuluu torua eikä työkalupakkia. Hän ottaa syliin, rutistaa lujaa, silittää tukkaa, säälii:

- Kulta pieni, voi kulta pieni! Äiti tietää, että sattuu.

Silloin alkaa sattua. Hurja poltto viiltää jalkaa niin kuin olisi naula jalassa. Ja onkin.

Koskee niin kovasti, että kaduttaa koko kertominen. Kipu ei olisi tullut, jos äiti ei olisi tiennyt. Sekin vähän auttaisi, jos äiti olisi vihainen. Mutta kun ei ole.

Äiti kiskaisee naulan hohtimilla ja riisuu kengän. Jalassa on reikä.

- Noin hentoinen jalka, naula mennyt jalkapöydän läpi ja ruosteessa, sanoo äiti.

Minkä pöydän? minä ihmettelen. Ei pöydän vaan kengän läpi!

Äiti ottaa puhelinluettelon ja plärää sivuja ihan hikisenä. Hän soittaa Eerikille. Eerik tietää kaiken kengistä ja nauloista kerta hän on tohtori. Äiti kaataa pirtua naulanreikään. Kirvelee, mutta minä en vingu, jos vingun, äiti muistaa torua. Äiti pyyhkii pumpulitupolla, puristelee. Hakee sitten kaapista piparkakkupossun käteen. Käärii koko jalkaterän haisevaan kääreeseen. On kuin jalassa olisi märkä sukka ja kantaa nukkumaan. Onkin mukavaa olla reikäjalkainen.

Minulle tulee nukuttava olo ja naurattava olo myös.  Sitten tulee lämmin ja kuuma, sänky alkaa keinua niin kuin laineilla. Kirjat eivät pysy hyllyssä, ne putoilee, mutta ei lattialle asti. Ne kelluu ilmassa ja huoneen seinät liukuu  - lähelle – kauas – ees – taas – ees – taas. Kattolamppu keinahtelee johdon päässä ja laulaa loilottaa. Äidin anopinkielet ikkunalaudalla venyy pitemmiksi, kiemurtelee ja ovi kallistuu ja kaatuu. Ei kaadukaan. Ja minua kikatuttaa. Peitto ei pysy päällä, menee mutkalle. Äidin ääni aaltoilee, törmäilee seinästä seinään ja kumisee ontosti: ’Dyddöhän on hu-hu-malassa’.

Silloin minä hupsahdan uneen.