PAULI - jäinen lapsi, osa 6

Lokakuun 18. päivä

On kulunut seitsemän viikkoa päivästä, jolloin Paulin naamio repesi. Nyt olen saanut kartoitettua hänen aggressionsa anatomian. Olen paikantanut pelon sydämen, viiltänyt halki sen selkärangan, katkonut jänteet. Tänään tiedän, että raivon kohteeksi ei joudu kuka tahansa. Luokan heikot ja säikyt eivät ole vaarassa: Poispuhallettavan pieni Lassi saa pelleillä, ujo Mimosa tuupata, kömpelö Oskari hölmöillä, vain kookkaat ja itsevarmat lapset laukaisevat pelkoreaktion ja poika alkaa taistella henkensä hädässä. Minun ei tarvitse suojella kuin tiettyjä oppilaita. Ja he taas ovat niin tuhtia tekoa, etteivät välittömästi hajoa Paulin otteessa.

Omituista – aggressiivisuus ei olekaan tarttuva tauti. Päinvastoin. Paradoksi – väärä malli vahvistaa toivottua käytöstä. Kun koulu alkoi, oli kiusaaminen, härnääminen, nimittely ja töniminen jokapäiväistä, sillä ’ainahan lapset riitelevät’. Ei enää. Luokan vahvat eivät vastaa Paulin hyökkäyksiin, vaikka voimia kyllä riittäisi. He vain pysäyttävät Paulin, usein yhteisvoimin ja odottavat, että ehdin apuun. Olen ylpeä heistä, enkä peittele sitä. Emme enää tarvitse välituntisin ulkopuolista apua, lasten omatekoinen turvaverkko on luja.

Tänään Pauli opettelee nauramista.

Sanon jotain nauruhermoja kutkuttavaa ja kääpiökansa hyrähtää hekottamaan. Roosan hilpeä kikatus erottuu muista. Ja Jussin. Jussi nauraa kehräävän kollin nuotilla. Mikki hekottaa ja nikottelee vuoronperää. Pauli katsoo luokkaa hymyttä, sitten hän aloittaa vihlovan räkätyksen. Vaikka toisten nauru lakkaa, jatkuu Paulin tekonauru kuin magnetofoninauhalta. Viimein poika havahtuu ympäröivään hiljaisuuteen ja säpsähtää. Räkätys loppuu leikaten.