4.12.2017

PAULI - jäälapsi, osa 9




Lattialla yhtä aikaa suikale taivasta ja siivu helvettiä. Ikkuna on raollaan. Kylmä viima liukuu seinäviertä.  Kakkupaperi-enkelit pyristelevät irti taulusta, mutta sinitarraklöntit pidättelevät. Ensimmäisenä irtoaa kähäräpää, jolla on lenkkitossut. Enkeli liukuu kuin liidokki lattialle ja katoaa opettajanpöydän alle. Sitten riuhtaisee takaraivonsa irti taulusta toinen enkeli, kohta koko parvi liitää vapaana. Rasvatahrat jäävät vihreälle taulupinnalle muistuttamaan karkureista. Veto saa lattiapölyn leijailemaan. Se kimmeltää taivaallisena taikapölynä ja enkeliparvi laulaa: ’Leivästä enkelten, sai osan ihminen, taivainen…’  Panis Angelicus -sävelet liukuvat pulpetilta pulpetille kunnes saavuttavat meidät huoneen perimmäisessä nurkassa. Istumme lattialla vielä kun kello soi ja lapset ryntäävät luokkaan. Koominen näky: luuranko, opettaja ja poikapieni nurkassa kyhjöttämässä. Mutta lapsia ei naurata, he ovat poissa tolaltaan. Riinalta, luokan räyhähengeltä, pääsee sadattelu:
-       Vittu mä inhoon sitä akkaa… saatanan herneaivo, munapää, neekerin ryssä…
Lasten kertoma täydentää opettaja Röytiön tulkintaa: Isot pojat olivat ketjuna. Paulin pakoreitti tukittiin. Se kolmasluokkalainen uhitteli. Eikä Pauli muistanut yhtään sanaa. Ketju hoki: verta. verta, verta. Pauli, naurunalainen taisteluhärkä, alkoi huitoa henkensä edestä. Silloin tuli opettaja Röytiö. 

On yö


Kirkuvia lepakoita, räpisteleviä lepakoita kaikkialla. Nahkasiivet viistävät kasvojani. Ne tarttuvat koukkukynsin tukkaani, repivät. Yhdellä ihmisen katse. Se syöksyy kohti. Herään.

Kissa tuijottaa kasvojani. Sen marmorikuulasilmät hohtavat yölampun valossa. Kirja on pudonnut lattialle, olen nukahtanut kesken sivun. Kissa istuu tukallani. Sekö repi hiuksiani? Ei… ei se koskaan häiritse, pikemminkin sen unettava kehräys rauhoittaa. Mutta nyt se on herännyt tuijottamaan minua, jotakin minussa. Heräsikö kissa minun painajaiseeni vai näinkö luomieni lävitse kissan silmät?

Uppoan uuteen uneen.
Istun luokkahuoneen perällä luurangon haarojen välissä. Sen pahvivarpaat ovat katkeilleet nivelistä ja leuat loksahtaneet nauruun. Kainalossani kyyhöttää lohkare jäätä.  Jumala, joka päivisin vaikenee ja ottaa tyynesti vastaan sylkäisyt ja nyrkiniskut, ratkoo nyt riitojamme yön pimeässä. Ääni kaikuu kallossani:
-       Mitä syyttelet, minäkö jättäisin lapsen yksin! Istutin sinut hänen viereensä. Tajuatko! Sinun ihosi lämpö ja minun ihoni, yksi ja sama.
En tahdo tajuta. Huudan vastaan ääni käheänä:
-       Ihmeitä tekeviä käsiä – niitä tässä tarvitaan, ei näitä nivelrikkoisia.
Likistän lujemmin jäistä lasta. Jää sulaa hauraaksi riitteeksi, riite vihloo käsiäni. Se onkin lasia. Lasi viiltää syviä haavoja ranteisiini. Katson kauhuissani verisiä käsiäni – lapsi sirpaleina sylissäni.

Lokakuun 23. päivä, rehtorin kanslia

Rehtori on vähäpuheinen järkäle eikä yleensä puutu asioiden kulkuun. Hän ottaa kantaa vasta pakon edessä. Minunlaiselleni, oman tien kulkijalle, toiveiden täyttymys – rehtori, joka ei kiellä, ei käske, ei asettele esteitä. Tunnen olevani syytetty, mutta samalla myös luottovanki. Rehtori käyttäytyy asiallistakin asiallisemmin. Hänelläkin on ollut yö aikaa harkita joka siirtoa. Arvattavasti hän tarjoaa minulle tilaisuutta siirtää Pauli toisten päänsäryksi. Ymmärrän, että se olisi järkevää.  Mutta järkisyyt eivät tunnu tänään järkeviltä.
-       Onko Pauli mielestäsi niin sanottua tarkkailuainesta? kysyy rehtori.
-       Pakko myöntää, että on – pojan käytös täyttää mennen tullen erityisoppilaan kriteerit.
-       Miten toivot toimittavan?
-       Voisiko lopullista päätöksentekoa pitkittää kevääseen, vaikka maaliskuulle? Arvioidaan silloin tilannetta uudelleen. Sillä jonkinlaista kehitystä on tapahtunut – sitten alkutilanteen. En voi tietenkään taata, että ongelmat ovat ohi muutamassa kuukaudessa. Koulupsykologin testien valmistumista voisi kiirehtiä - nyt ainakin. Minun mielestäni erityisluokkaa parempi vaihtoehto olisi lyhytaikainen sairaalapaikka ja psykiatrinen hoito.
-       Sanoit, että kehitystä… kuvailisitko minkälaista.

Mitä väitän kehitykseksi? Niin mitä? mietin paniikissa. ”Lapsi harjoittelee nauramista”, kuulostaisi järjettömältä. ”Pojan käsiala on reippaasti huonontunut”. Sekin on totta. Paulin ahdistuneen pienet kirjaimet ovat alkaneet paisua. Pankkivirkailijan sirot merkit alkavat näyttää ekaluokkalaisen harakanvarpailta. Selitys olisi vielä mahdottomampi. On keksittävä edes yksi pedagogisesti uskottava seikka. On ajateltava niin kuin opettajan kuuluu ajatella.
-       Päivän ensimmäisellä tunnilla Pauli pystyy jo useimmiten keskittymään tehtäviinsä. Hän suoriutuu kirjan helpoista laskuista auttavasti.  Pojassa on älyllistä kapasiteettia. Mikä parasta: yhteistyö äidin kanssa on tiivistä.
Keskustelemme kiihkottomasti jatkotoimenpiteistä. Rehtori taitaa luottaa arviointikykyyni ja ammattitaitooni. Se tästä vielä puuttui! Luotanko itse?

Tapaan välitunnilla opettajainhuoneessa Raija Röytiön.  Hän on saanut ihmishahmonsa takaisin – koonnut itsenä, kuten sanotaan. Nähdessään minut hän asettelee suunsa kireään hymyyn. Röytiöllä on ikänsä edellyttämä määrä ryppyjä suun seutuvilla, mutta silmäkulmat ovat kuin kauneusleikkauksen jäljiltä.

-       Terve leguaani, sanon mielessäni ja ihmettelen, miksi en aikaisemmin nähnyt liskoa hänen 
ihonsa alla.
JATKUU...

3 kommenttia:

  1. Anonyymi5.12.17

    Löysin blogin vasta viime viikolla ja nyt olen ahminut kaikki kirjoitukset! Kutkuttavat tarinat ja taitava kerronta maalaavat kuvan niin selkeäksi ja todentuntuiseksi että odotan innolla lisää. Näistä olisi kirjaksi! (Vai oletko kirjoittanut jo?) Parasta on, että tarinoissa on paljon tarttumapintaa omaan luokkaan ja entisiin oppilaisiin.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi5.12.17

    Minulla sama kuin ylemmällä kommentoijalla. Koko blogi luettu parissa päivässä ja en malta odottaa jatkoa Paulin(kin) tarinalle:) sinulla on mahtava taito tuoda lukija ikään kuin katsojaksi tapahtumille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anonyymit palautteista! Ette arvaakaan miten arvokasta kirjoittajalle on lukea kannustavia sanoja. On mahtava olo, kun joku lukija on löytänyt tarttumapintaa omaan työhönsä.

      Poista

Kiitos viestistäsi!