22.10.2015

Varastettu lapsuus, osa 1








Huhtikuun 15. päivä

Viljami ryntää pihalta luokkaan ja parkuu. Kämmenet kurassa, vasemmassa housunpolvessa palkeenkieli.
- Oho kappas vain, kaaduit. Näytähän!

Käärin housunlahjetta. Pikkupoikien tapaan on Viljaminkin polvilumpiossa kasvuvaraa ja se kukkii rupea kuin kallionkylki jäkälää. Jäkälikössä tihkuu kirkkaita veripisaroita. Tarvitaan pari tippaa puhdistusainetta ja vanutuppo.
- Auts, kihrvelee niin pehrkeleesti, ärähtää poika.

Minä mulkaisen kysyvästi. Poika häkeltyy. Tuijotamme toisiamme. Äkkiä Viljami ratkeaa hekottavaan nauruun. Tunnen onnenailahduksen sisälläni - poika osaa parkua ja kiroileekin vielä. Pakko rutistaa! Kuukausi sitten olisi Viljami antanut loruttaa jalastaan litran verta ilmeenkään värähtämättä. Viljami käyttäytyi kuin nelikymppinen valtion virkamies. Silloin - ei enää.


***
Lokakuun 30. päivä

Tällä viikolla koulutunnit jatkuvat ”vanhempain vartteina”. Vuorossa on Viljamin ja Tungin perheet. Ensin tulee Viljami ja taluttaa äitiään luokkaan. Ovat reilusti myöhässä.

- Tule nyt Mairre, houkuttelee poika äitiään siirappisella äänellä ja kiskoo.
Maire haroo vastaan, tarttuu uhmakkaana oven kamanaan, löytää sitten tasapainon ja siirtelee taas jalkojaan. Kättelemme. Naisen käsi on veltto ja kylmännihkeä. Ohjaan Mairen kyynärpäästä tukien istuimelle. Kiusallista. Onko Maire aina tokkurassa vai eikö hän uskalla tulla koululle selvin päin? Pitääkö kirvelevät koulumuistot ensin hukuttaa? Niin tai näin, mutta palaverin on sujuttava, lapsi ei saa menettää kasvojaan. Naisen katse harhailee hetken seinillä. Sitten hän kuittaa näkemänsä nasevasti:

- Ja paskat!

Pyydän Viljamia istumaan äidin viereen ja alan asiallisimmalla äänelläni kertoa luokan kuulumisia. Näytän nousevana käyränä Viljamin kehityspyrähdykset. Tiedän, ettei nainen tajua puhettani, mutta Viljami kyllä ymmärtää. Pojan posket kuumottavat ja silmissä kiiltää toive tulla kehutuksi. Ja minähän kehun.

- Mairre, hryhdisty ny, kato tahrkkana! Mehän sovittiin, maanittelee poika äänessä hätä.

Mairen rähmäiset silmämunat ovat kuin sylkykupista nostetut. Niillä hän tuijottaa jotakuta, joka ilmeisesti istuu opettajanpöydällä kirjapinon päällä. Tekisi mieli huitaista pikku-ukkoa aapisella. Olen kerännyt valittuja paloja Viljamin piirustuksista. Selailen niitä ja kerron mikä missäkin yllättää iloisesti ainakin opettajan. Maire ei ylläty, toteaa:

- Vituttaa niin perkeleesti!

Viisainta päättää palaveri hyvän sään aikaan, ajattelen ja nousen.

- Kiitos käynnistä! Oli oikein mukavaa tutustua sinuun, Maire, näin kasvokkain. Hyvää kotimatkaa!

Viljami huokaa, tarttuu äitiä kädestä kuin kuritettu koiranpentu. Kätken kaksi kis-kis-karkkia pojan hikiseen nyrkkiin. Katselen, miten Poika taluttaa äitinsä varovasti portaista asfalttipihalle.


Mitä minulle jäi käteen tästä tapaamisesta? – kourallinen kirosanoja, muutama tokkurainen lause ja hapanimelä löyhkä. Siis paljonkin. ’Koulun on kunnioitettava kodin arvoperustaa, sillä vanhemmilla on päävastuu kasvatuksesta’ lukee opetussuunnitelmassa.


Jätän oven auki käytävään ja avaan ikkunan. Piirustukset lepattavat läpivedossa. Taulunreunaa koristaa paperinukkeparvi. Reunimmaiselta metsänkeijulta irtoaa hahtuvatukka ja keiju liitää lennokkina opettajanpöydän alle. Eihän se sovi – kaljupäinen keiju! Kumarrun kontilleni ja kurkotan. Silloin kuulen supatusta eteisestä. Vikkelät sanat ryöpsähtelevät, matala ääni ja kaksi helmenkirkasta. Tulivatkin jo!


Kömmin pystyyn. Jään seuraamaan miten pikkuruinen Tung esittelee vanhemmilleen parakin eteistä. Hän on kuin lelulaatikosta nostettu marionetti, kädet viittoilevat, kasvot loistavat. Sanoja en ymmärrä. Mutta ei se mitään! Isä ja äiti Wu huokailevat: Oih, oih! Vanhemmat kumartelevat kuin olisivat tulleet temppeliin. Minäkin alan katsella ihmeissäni käytävää. Näen ovia: yksi vie keittiökopperoon, toinen opettajainhuoneeksi nimettyyn komeroon, kolmas naapuriluokkaan, ikkunan sisäruutu on rikki, seinillä kuraläikkiä, katossa vesivaurio, vessanoven maali on lohkeillut, eteisen lattialla märkää, ratisevaa hiekkaa ja pari likaista villasukkaa. Oih, voih! huokaan minäkin.
Kumartelemme. Tung toimii taitavana tulkkina. Kesän aikana tämä merkillinen lapsi on oppinut pihaleikeissä auttavasti suomenkieltä. Nyt hän esittelee vanhemmilleen luokan riemunkirjavaa koristelua. Vaikka käytävässä olikin nähtävissä remontin tarve, niin luokassa ei. Sinitarratahrat, lohkeilleen maalin tummat läikät peittyvät tasan tarkkaan lasten piirustuksilla. Suuret korennot lentelevät katossa, jättiläiskukat ja köynnökset peittävät seiniä. Kuljemme peukaloisina Ihmemaassa.

Herra Wu on tukeva, kuukasvoinen mies: puku, solmio ja kiillotetut kengät, rouva Wu taas pieni siro posliininukke, kapea hamonen ja kimonopuseron helmassa käsin kirjottuja jasmiininkukkia. Pikku Wu’lla on kouluasu vaihtunut juhlatamineisiin. Kiskaisen pusakkani suoraksi, potkaisen tossuni opettajanpöydän alle piiloon. Juuri kun ymmärrän hävetä omaa olemustani, saan kuulla olevani parasta kaikessa. Isä Wu ojentaa minulle rapisevaan paperiin käärityn silkkihuivin. Äiti Wu asettaa pöydän kulmalle rasian itse leipomiaan kevätkääryleitä. Kumartelemme. Olen oppinut tänään mandariinikiinaa, osaan huudahtaa ”Oih!”.

Saan selville, että Tung kertoo joka päivä perheen päivällispöydässä koulusta kaiken, aivan kaiken. Poika ehti käydä koulua Hongkongissa puolisen vuotta. Nyt Tung tulkkaa:

- Kuliaisesti kävin, minä hyvä poika, muta opetaja lyö kepilä. Pelko suri. Ei leikiä, ei hauska, ei hyvä. Suomi eri tapa, paljo onnen aika. Opetaja on rakas, pelko pois, ystäviä on, kaiki ystäviä. Se hyvä. Ei mikään vika, kaiki hyvä, oikein hyvä. Kitos!

Joskus on onni syntyä Suomessa, joskus ei. ’Kaiki hyvä, ei mikään vika’ on emävale. Sosiaaliturvan verkossa on lapsen mentävä repeämä, eikä sitä opettajan parsinneulalla kursita.

Kun suljen parakin oven, lehahtaa tilhiparvi lentoon marjojen täplittämästä pihlajasta ja hyinen usva hiipii avo-ojasta nurmikolle.


Jatkoa seuraa huomenna!

3 kommenttia:

  1. Sanainen arkkusi on valta! Osaat käännellä ja katsella. Sanoisin ihan vaan amatöörin otteella, että tekstisi ovat mielenkiintoisia ja oikein hyviä.Toivon uudelle blogillesi onnea ja menestystä & paljon lukijoita!

    VastaaPoista
  2. Anonyymi23.11.15

    Niin ihanaa kerrontaa, että toivottavasti lukijat löytävät tarinasi!

    VastaaPoista
  3. Kiinnostava teksti. Jätti mieleen useita ajatuksia, kysymyksiä. Tunteita herättävä. Kiitos! Jään odottamaan jatkoa...

    VastaaPoista

Kiitos viestistäsi!