Luusoppaa

Helmikuun 25. päivä 1984

Putoan painottomana, liu’un yhä syvemmälle pohjavesiin unen kylmään avantoon. Äkkiä räsähtää, puhelin soi. Kellon fosforiviisarit osoittavat keskiyötä. Sytytän häikäisevän valon. Kimpoan ylös ja nostan kuulokkeen. Hätäinen ääni on Elnan. Mitä nyt taas! Elna on äideistä parhain – rakkauden määrällä mitattuna. Se ei vain riitä. Elnan puhe on itkunsekaista vyyhtiä. En saa sitä purettua sanoiksi. 

-Ei mulla oo ketään, ei ketään. Sitten äkisti muistin, että opettaja on.

Elnalla on kaksi lasta, Reetta ja Iisakki  – kaksi lasta liikaa, sillä Elna on itsekin lapsi. Reetta, esikoinen, on kalpea kuin kellarissa versonut perunanitu: suuret hailakat silmät, rohtuneet huulet ja outo, eksynyt katse. Lapsi unohtuu unimaahan, eikä tahdo tulla takaisin kuin ravistamalla. Ja miksi tahtoisi! Tyttö kyyhöttää pulpetissaan ja leikkii vikkelillä sormillaan, nuolee niitä, vetää kuultavia sylkirihmoja kädestä toiseen ja katselee rihmojen läpi, näkee jotain mitä minä en näe. Reetan kaidat sormet ovat kuin lasinpuhaltajan taidonnäytteet, sopisivat somisteiksi vitriiniin lasijoutsenten joukkoon.

-      Siis mitä on tapahtunut?

Pyydän Elnaa henkäisemään pari kertaa syvään ja aloittamaan alusta, mutta hi-taas-ti...

-  No kun Reetta mankui ruokaa, siis ei nyt yöllä, vaan niinku päivemmällä ja mulla oli vaan pari kolikkoa. Mentiin Alepaan. Siellä oli tiskillä luita, sellaisia koiranluita ne oli, mutta tarjouksessa ja rahat riitti isoon pussilliseen. Ajattelin, että tehdään luusoppaa, kun kaapissa oli lantunpala ja perunoita.  Tehtiin ennenkin luusoppaa, tehtiinhän, sano, että tehtiin, inttää Elna ja puhe alkaa taas puuroutua.

- Kyllä, kyllä, tehtiin, rauhoittelen, ja keitettäessä pöpöt kuolevat ja perunat pehmenevät. 

En tahtoisi kuulla jatkoa, ja Elna keksii lisäkäänteitä, ettei tarvitsisi kertoa.

- Niin mutta, mutta kun en minä keittänytkään sitä soppaa, kun en kerennyt. Reetta ja Iisakki löysi sen kassin ja ne alkoi järsiä niitä raakoja. En minä hennonut repiä lasten suusta väkisin. Eihän niin saa tehdä? Minä kyllä pyyhin sahapurut pois…

Heti syksyllä aloin lihottaa Reettaa koululaisen mittoihin. Talutin lapsen aamutuimaan ruokalaan ja kun oli kotiinlähdön aika sai tyttö ylimääräisen lasillisen maitoa ja juustonäkkärin. Sitä on nyt jatkunut tähän päivään asti. Ruokalan Kaisu-täti sanoo, ettei pikkutytön  näkkäri vähennä toisten ruoka-annosta. Silloin tällöin Kaisu keksii omenanpuolikkaan, kurkunpalan tai makkaransiivun lisukkeeksi. Harmi vain, ettei Reetta löydä vieläkään yksin ruokalaan, vaikka miten harjoitellaan: Pitää kulkea ensin käytävää ja sitten kulmassa käännös, portaat alas ja isosta ovesta sisään. Reetta on talutettava perille, mutta minä en jouda odottelemaan lapsen näkkärinakertelua.

Syyskuussa tyttöä etsittiin päivittäin pitkin poikin koulutaloa, kunnes ymmärsin kiinnittää Reetan puseron selkämykseen viestin: ”Palautetaan parakkiin 1.B luokkaan. Kiitos!” Palauttajista ei ollut pulaa. Tyttö kehräsi – huomionkipeä kun oli.   

Tehtäväni on  opettaa Reetta lukemaan! Piirun verran olen edistytty. Kun ennen joulua lähestyin lasta aapinen kourassani, pujahti tyttö piiloon pulpetin alle ja siellä irvisteli. Nyt hän karkaa käsistä ja hyppii kuin pyryharakka luokan perällä. Ota sitten mokoma kiinni. Käsiin jää vain hentoinen pissin tuoksahdus.

- No mitä sitten?

- Sitten me mentiin nukkumaan.

- Älähän nyt! Kuulen meteliä. Eihän ne nuku!

- Niin ei, ei ne nuku, ei millään. Iisakki parkuu pinnasängyssä ja Reetta lattialla.

 

Kylmä hiki nostaa ihoni kananlihalle.Yöpuvun selkämys tarttuu lapaluihin, Nyt on tärkeintä pysyä rauhallisena. Saattaa olla kiire.

- Elna, älä hätäänny… kaikki järjestyy! hyssyttelen. Kuuntele tarkasti. Minä olen siellä ihan kohta. Tulen taksilla. Kerää muovikassiin loput luut. Se on tärkeää, että sairaalassa osaavat heti auttaa. Laita lapsille ulkohaalarit päälle, saappaat jalkaan. Tule sitten ala-ovelle vastaan… muista kotiavain. Minä luotan sinuun. Sinä pärjäät kyllä! Kerro nyt minulle, mitä pitää tehdä.

Tilaan taksin, vedän toppahousut jalkaani, yöpuvun lahkeet kiertyvät rullalle polvitaipeisiin, etsin suurimman villapaidan, rintsikat jäävät tuolinkarmille. Vielä saappaat paljaisiin jalkoihin ja olkalaukku, rahat…  Painan jäljessäni oven ääneti kiinni.

Koulun takana, pajunkissaviidakossa, virtaa onnettoman oloinen viemärioja, joka likaisuuttaan pysyy sulana pakkasillakin. Siinä jäähyhmässä värjöttelee talven yli parikymmentä pullasorsaa. Mummot viskovat niiden niskaan kuivia kannikoita ja pikkupojat, lajityypilleen uskollisina, kiviä. Olen sopinut Elnan kanssa, että hänkin ruokkii lintuja.

-     Katsos, kun opettajan koulupäivät venähtävät pitkiksi ja sorsien on syytä saada pullansa päiväsaikaan.

Valhe – syövät ne nälkäänsä keskiyölläkin. Minä siis kerjään kuivia kannikoita naapureilta ja ostan päällimmäiseksi tuoreen leivän. Elna syöttää lapsilleen kaiken minkä syödä jaksavat. Päällystäisin leivät makkaransiivuilla, mutta miten sen selittäisin – en ole sossutäti, opettaja vain.

Elna värjöttelee villatakkisillaan Kettutie kolmosen ulko-ovella. Taksi jää odottamaan, kun juoksemme portaat toiseen kerrokseen. Minä nostan lattialta  itkuunsa väsähtäneen Reetan. On kuin kantaisin sylillistä kuivia lehtiä. Elna riepottaa Iisakkia. Poika on veltto, mutta niinhän se on aina. Taksi kurvaa pihalta.

Kun satoi räntää, tammikuussa, rämpi Elna koululle lumisohjossa, rämpi ja työnsi lastenrattaissa Iisakkia. Saapas oli rikki, villasukka pilkotti ratkenneesta saumasta. Lunta saappaassa ja surua puserossa.

- Rahat ei riitä – miten sitten riittävät, kun Iisakki täyttää kolme, Elna sai sanotuksi.

Minä en ymmärtänyt, mutta Elna selitti kärsivällisesti: on vuokratuki, lapsilisät, hoitotuet ja kai Iisakin vinosta jalastakin saa jotain hyvitystä.

- Nyt pitäisi panna alulle uusi ennen kuin lisät hupenevat, että eletään. Mutta en uskalla. 

- Miksi et?

- No jos tulee taas viallinen. 

Katsoin Iisakkia. Siinä se kaksikesäinen istui ruosteisissa rattaissa pois pyrkimättä, toljotti suu auki, oli kuin vellillä täytetty sukka. Annoin korpun käteen ja poika alkoi järsiä sitä mustilla hampaantyngillään. Kuola valui pitkin poskea vinolle kaulalle. Houkuttelin lasta leikkimään lelunurkkaan. Autoin rattaista. Iisakki käveli jalat harallaan kuin vaippaikäinen vanhus ja laahasi toista jalkaansa. Reetta on vain yksinkertainen, mutta Iisakilla ovat ongelmat tuplaantuneet. Kerrotaanko kohta kolmella seuraavan perillisen taakka.

- Entä isä?

- Voi sentään, niistä ei ole pulaa, nauraa Elna ja ääni muuttuu karheaksi. Niitä norkoilee ostarin takana perjantaisin. Ei kun otat. Vaikka kehnosti on tullut otettua jo kaksi kertaa. Jonkun pitäisi olla valitsemassa.

Elna pyrskähti itkuun, enkä minä luvannut auttaa valinnassa – rutistin vain kömpelösti, työnsin sokurikorpun Elnankin käteen ja kaadoin sitten pahvimukiin murukahvin päälle jäähtynyttä vettä. Elna ei läpäisisi adoptioäidin kriteerejä, hänelle ei luovutettaisi edes kiinalaisesta roskiksesta löytynyttä tyttölasta. Sama koneisto painostaa Elnoja synnyttämään sekundalapsia.

Poliklinikalla on hiljaista. Kannamme lapset sisälle, nostamme istumaan vuoteelle, jolla kärrätään humalaisia loppuillasta. Lapset uikuttavat käppyrässä. Valkotakkiset tulevat ja alkavat hellin ottein purkaa pikku potilaita haalareista. Järsityt luunrääppeet kumotaan kaarimaljaan. Minä työnnän setelin Elnan kylmänhikiseen kouraan ja sanon:

- Nyt tyttö, nokka pystyyn! Sinulla on kaksi upeaa lasta.

Huomaan tarkoittavani mitä sanon. Kun liukuovi avautuu, kuulen lähestyvän ambulanssin ulvahdukset. Ulkona on suden hetki.